Olin krapulassa ja päätin biohakkeroida itseni. Laskeuduin alakerran Alepaan ja ostin suolapähkinöitä ja kaljaa. Ulkona oli lämmin alkukesän päivä. Kello oli vähää vaille kaksitoista ja aurinko paistoi kuumasti, laitoin aurinkolasit silmilleni, lippikseni päähäni ja kävin puiston penkille istumaan. Avasin oluen, join tölkin kahdella huikalla tyhjäksi ja jäin katselemaan ympärilleni. Oli sellainen olo kuin krapulaisella on tämän juotua ensimmäisen kylmän oluen lauantaina. Kohta helpottaa, eikä lopettaa tarvitse koko päivänä.

Olin krapulassa ja päätin biohakkeroida itseni. Laskeuduin alakerran Alepaan ja ostin suolapähkinöitä ja kaljaa. Ulkona oli lämmin alkukesän päivä. Kello oli vähää vaille kaksitoista ja aurinko paistoi kuumasti, laitoin aurinkolasit silmilleni, lippikseni päähäni ja kävin puiston penkille istumaan. Avasin oluen, join tölkin kahdella huikalla tyhjäksi ja jäin katselemaan ympärilleni. Oli sellainen olo kuin krapulaisella on tämän juotua ensimmäisen kylmän oluen lauantaina. Kohta helpottaa, eikä lopettaa tarvitse koko päivänä.

Söin suolapähkinöitä, korkkasin toisen oluen ja odotin tyytyväisenä oloni paranemista. Kalliossa kukaan ei pane juopottelua pahakseen, se ikään kuin kuuluu alueen karheaan historiaan ja toisaalta sen nuorekkaaseen nykypäivään. Omassa mielessäni minäkin olen nuori. Vähän tavallista ujompi kaksikymmentäkuusivuotias, ainakin sellaiseksi minä koen itseni, vaikka oikeasti olenkin jo neljäkymmentäkahdeksan. 

Asun yksiössä Läntisellä Papinkujalla ja olen töissä rakennuskoneita vuokraavassa yrityksessä Espoossa. Minulla ei ole mitään kokemusta rakennusalalta, vaikka isä olikin koko ikänsä töissä rakennuksilla sähkömiehenä. Minä päädyin konevuokraamoon töihin 15 vuotta sitten oltuani sitä ennen myyjänä ja varastomiehenä eri kohteissa ympäri pääkaupunkiseutua. Silloin minusta tuntui, että elin jotenkin liikkuvaa elämää, koska muutin melko tiheään ja työskentelin milloin missäkin. Joku kaverinikin huomauttikin asiasta minulle sanoen, että minä olin aina muuttamassa johonkin ja aina vaihtamassa työpaikkaa. Siitä huomautuksesta, joka toistui eri tilanteissa muutaman kerran minulle jäi sellainen käsitys itsestäni, että olin ihmisenä vaihtelunhaluista sorttia. Olin mobiili. Juuri sellainen kuin nuoren ja vapaan miehen kuului ollakin, koska minä ajattelin, niin kuin varmaan moni muukin, että ihmisen kuului olla nimenomaan vapaa ja liikkuva ja että paikallaan olo ja jämähtäminen olivat jotenkin pahasta.

Minä kuitenkin jäin sinne konevuokraamoon, jossa olen nyt työskennellyt jo 15 vuotta, mutta pitkään minä elättelin ajatusta siitä, että tämä konevuokraamonkin homma on jotain väliaikaista ja että minä siirryn vielä jonnekin muualle, mutta en minä sitten siirtynyt ja nyt olen ollut samoissa hommissa ja asunut samassa asunnossa jo pitkään. Kai tämä on sitä jämähtämistä, jota minä joskus nuorempana yritin välttää.

Isäni, joka oli siis sähkömies, on ollut nyt kuolleena 10 vuotta ja äitini on ollut suurin piirtein yhtä kauan vanhainkodissa Karkkilassa. Äiti muutti Karkkilaan, kun vanhempani erosivat, minun ollessani vähän yli 20-vuotias. En tiedä miksi he erosivat, enkä koskaan kysynyt asiasta vanhemmiltani, sillä vaikka olin jo aikuinen, jotenkin heidän eronsa loukkasi minua, enkä halunnut puhua siitä. Yhteyteni isään katkesi melkein kokonaan eron jälkeen. Hän ei oikein osannut kutsua minua kylään, eikä meillä ollut juuri mitään puhuttavaa. Isä kuoli viinaan hänen alettuaan juopotella jäätyään eläkkeelle. En tiedä miksi isä alkoi juomaan, vaikka olenkin joskus miettinyt, miksi isä joi? Ehkä hänen elämästään tuli yksinkertaisesti liian tylsää? Nyt ei ole enää ketään keltä kysyä. Isä on kuollut ja äiti niin dementoitunut, ettei muista minua enää. 

En ole nähnyt äitiäkään melkein kahteen vuoteen. Minulla ei ole autoa ja Karkkilaan on pitkä matka. Joskus tunnen piston sydämessäni, kun en käy hänen luonaan, mutta toisaalta. Miksi minä kävisin? Ei hän enää tiedä kuka minä olen, eikä muista, että hänellä on joskus ollut mies ja poika. Mitä pitempään olen lykännyt äidin luona vierailua, sitä vaikeammaksi lähteminen tulee. Olen lukenut lehdistä tarinoita yksinäisistä vanhuksista ja siitä kuinka kukaan ei käy heidän luonaan ja pelkään vanhainkodin henkilökunnan tuomitsevia katseita mennessäni käymään.  

Isältä ei jäänyt mitään perintöä. Hänellä oli ollut komea kokoilma työkaluja, mutta ne hän oli ilmeisesti myynyt viinanhimossaan tai sitten ne oli varastettu kellarikomerosta. Ainakaan en löytänyt sieltä muuta kuin jätesäkillisen vanhoja vaatteita ja puhjenneen autonrenkaan. 

Isän hautajaisissa en osannut olla erityisen suruissani. Enemmänkin olin vaivautunut. Olen ainoa lapsi, mutta emme koskaan olleet isän kanssa erityisen läheisiä ja hänen viimeiset vuotensa olimme eläneet kumpikin kokonaan omaa elämäämme. Kun vanhempani erosivat, se oli äitini, joka kutsui minua luokseen kylään tai poikkesi minun luonani. Tuntui aivan luonnolliselta, että se oli äiti joka kutsui poikaansa luokseen, koska tuollaisten sosiaalisten ja pehmeämpien suhteiden vaaliminen kuului itsestään selvästi äidille. Ja kun isä ja äiti olivat kerran eronneet, en nähnyt häntä juuri koskaan. 

Kumpikaan vanhemmistani ei ollut rikas, eikä kummankaan perheellä ollut rahaa. Äiti oli siivooja, mutta heidän suvullaan oli maatalo Kuhmossa, jossa minä muistan kerran käyneenikin lapsuudessani. Kun äiti dementoitui minä kehitin kuvitelman, että kun äiti kuolee, niin tuo talo tai ainakin osa siitä jää minulle perinnöksi. Unelmissani tuohon maatilan ruppanaan sisältyi mahdollisuus uudesta alusta ja usein minä kuvittelin, että perinnönjaossa äidin siskot ilmoittavat, etteivät he halua sitä ja minä muutan Kuhmoon ja kunnostan siitä majatalon tai myyn talon metsineen, saan vähän rahaa, sijoitan ne viisaasti ja lähden maailmanympäri matkalle ja löydän matkalla elämäni rakkauden, jonkun Salma Hayekin näköisen latinon, ja asetun asumaan Peruun, jonne perustan kauniin vaimoni kanssa pienen hotellin tai jotain muuta sellaista. 

Siksi olinkin järkyttynyt, kun kuulin kolme vuotta sitten tädiltäni, että äiti oli luovuttanut osuutensa tontista tädille jo aika päivää sitten, joka puolestaan myi tontin eteenpäin metsäyhtiölle. Täti sai kaupasta kuulemma 2000 euroa. Jättimäiseksi kuvittelemani tila olikin pelkkä puolen hehtaarin maatilkulla luhistuva tölli, jossa ei ollut edes juoksevaa vettä ja tontin ainoa arvo oli sillä kasvava kitulias puusto. 

Vasta tänä viikonloppuna tulin ajatelleeksi, että äitini eli lapsuutensa ilman juoksevaa vettä. 

Juon nyt neljättä kaljaa ja ilo krapulan väistymisestä alkaa vaihtua yksinäisyydeksi. Minulla on yhä vähemmän ja vähemmän ystäviä, joille voisin tällaisessa tilanteessa soittaa, vaikka täytyy myöntää, ettei asiassa ole mitään uutta, vaan huomasin sen ensi kertaa jo kaksikymmentävuotta sitten. Minä olen yksin. 

Tällaisina hetkinä, kun juon puistossa kaljaa, haluaisin olla sellainen tanakka parrakas kaveri, joka ottaa iloisesti häppää vapaapäivänään ja vilkuttaa puistosta ystäville ja kylänmiehille, jotka poikkeavat mielellään luokseni iskemään tarinaa tai lähtevät kanssani Harjun saunaan. Mutta tosiasiassa olen parrastani ja lihavuudestani huolimatta arka mies ja usein kaljaa ostaessani jännitän, että myyjä kysyy minulta papereita, vaikka minua kaksikymmentä vuotta nuoremmatkin vitsailevat kuinka imartelevaa olisi, jos niin tapahtuisi.

Mutta tämän elämän minä olen kai valinnut? Tai niin minä ainakin selitän töissä, jos siitä tulee puhe. Töissä minä yritän kertoa rempseitä vitsejä. Juuri tuollaisia, krapulassa biohakkeroin itseni kaljalla ja suolapähkinöillä tyyppisiä, joilla saa kevyet naurut kahvihuoneessa. Ja parisuhdetta ja lapsia minä kerron karsastavani esteinä vapaudelleni. 

Ja niin minä selitän itsellenikin, vaikka joskus kysyn itseltäni, mitä tällaisella vapaudella tekee?

Eilen minä tapasin kivan naisen baarissa ja me juttelimme ja nainen oli aidosti kiinnostunut minusta ja minä aloin puhumaan yksinäisyydestäni ja ehkä minä liioittelinkin jotain kohtia tehdäkseni itsestäni kiinnostavamman, koska nykyään ihmiset yrittävät tehdä itsestään kiinnostavia kertomalla ongelmistaan. Sanoin, että olen joskus masentunut ja herään keskellä yötä, enkä saa enää unta. Ja se nainen kuunteli minua ja minäkin kuuntelin sitä ja tarinaa sen kipeästä avioerosta ja pitkästä aikaa minusta tuntui, että minulla oikeasti synkkaa jonkun kanssa, mutta sitten minä vain jatkoin juomista ja nainen menetti kiinnostuksensa minuun ja sen piti lähteä kavereineen jonnekin ja minusta tuntui taas, että olen vain keski-ikäinen luuseri, joka tilittää baarissa tuntojaan ja hoipuin itsekin kebabin kautta kotiin ja tässä sitä taas ollaan. 

Kohta minä lähden saunaan ja toivon, että voin siellä liittyä johonkin keskusteluun ja tuntea hetken olevani osa porukkaa, vaikka voi käydä niinkin, että minut suljetaan keskustelun ulkopuolelle ja tunnen itseni vain yksinäiseksi. 

Minä pidän saunasta, vaikka olenkin alkanut arastella omaa vartaloani. Se on omituista, koska olen jo niin vanha. En minä munaani tai lihavuuttani arastele, vaan minä arastelen nilkkojani. Minulla on paksut nilkat, joita olen alkanut hävetä. Niissä on jotain turvotusta, niin että jalkani ovat muuttuneet pohkeista alaspäin kuin pylväiksi. Kun pidän pitkät housut jalassani kukaan ei huomaa mitään, mutta saunassa sen tietysti kaikki näkevät. Siksi minä en käytä edes kesäkuumalla enää shortseja. Ei ole mukavaa, kun ei pidä omasta ulkonäöstään ja aina saunassa käydessäni, joku huomaa nilkkani ja minä yritän olla huomaamatta, että muut huomaavat. 

Tuollaiset asiat, niin kuin paksut nilkat ja niistä jännittäminen tuntuvat minusta naurettavilta, enkä siksi halua puhua niistä. Jossain mielessä minä kai kuitenkin olen perinteinen suomalainen mies. Mies, jonka ympäriltä tuolit viedään. Tai, niin minä ainakin haluan ajatella, koska olivat ne perinteiset suomalaiset miehet sitten mitä tahansa, niin ainakin ne olivat todellisia miehiä.

Nyt viimeinen tölkki on tyhjä ja olisi tehtävä päätöksiä. Ohi kulkee hauskan näköinen nainen, joka ulkoiluttaa koiraa. Siitä tulee mieleen entinen työkaverini, nainen, jolla oli mies ja perhe ja joka oli jostain syystä alkanut sääliä minua. Hän tuli työpaikan pikkujouluissa juttelemaan minulle tavallista tuttavallisemmin, sillä tavalla kuin keski-ikäiset naiset, jotka juovat harvoin, tulevat humalassa puhumaan. Sinä olet yksinäinen, hän sanoi ja tökkäsi sormella nenääni. Osta koira, nainen jatkoi. Koira on ihmisen paras ystävä ja koiranomistajat tapaavat toisia koiranomistajia. Sitten hän suuteli minua suulle ja hoippui tiehensä. Tietysti minä nauroin tilanteelle ja idealle, vaikka mietinkin sitä hiljaa mielessäni. Säästin rahaakin koiraa varten, mutta ne ovat kalliita. Ainakin rotukoirat ovat. Ja niinpä minä ostin lopulta Playstationin ja aloin pelaamaan sitä.

Se oli minun joululahjani. Siitä on nyt kahdeksan vuotta aikaa. Kävin silloin katsomassa äitiä vanhainkodissa ja jaksoin viipyä parisen tuntia ja olla jopa hyvällä mielellä, koska oma lahjani odotti minua kotona ja hoitajatkin olivat joulun takia iloisia. Pleikkarin pelaamisessa on jotain rauhoittavaa. Aina kun minun sisälläni tuntuu pakotusta, tunnen itseni aktiiviseksi tai minussa syttyy halu tehdä jotain repäisevää tai alan suunnitella mielessäni jonkinlaista elämänmuutosta, alan vähän ajan päästä pelaamaan pleikkaria ja kun pelaan sitä tarpeeksi kauan, niin lopulta minä rauhoitun. Pornossa on jotain samaa, jota voin katsoa samalta ruudulta, jolla pelaan pleikkaakin. Joskus jään selailemaan videoita, ilman että kiihotun sen kummemmin. Selailen vain aikani, kunnes lopulta kyllästyn, palaan jonkun isotissisen blondin videoihin ja tyydytän itseni.

Joskus sellaisten hetkien jälkeen menen vessaan pesemään käsiäni ja mietin itsekseni, että tällaista minun elämäni on. Nuo mietinnöt eivät tunnu minusta miltään, eivätkä aiheuta minussa sen paremmin epätoivoa kuin syyllisyyttäkään. Sitten minä käyn sängylleni nukkumaan ja herään aamuyöllä pissalle.   

Nousen ylös penkiltä. Huonohampainen romanimies on kerännyt tölkit puolestani ja minulla alkaa olla kova tarve päästä vessaan. Aurinko paistaa silmiini ja pelkään, että pääni on tulossa kipeäksi. Ehkä en menekään tänään saunaan? Ei huvita. Ei siellä ketään tuttuja ole kuitenkaan, enkä halua ruveta kenellekään soittelemaan. En kestä ainaista torjutuksi tulemisen tunnetta, jota harvojen kaverieni kaljalle pyytelystä seuraa. Onneksi minulla on kotona pullo viskiä ja pleikkari. Voin tilata foodorasta, jotain kiinalaista ruokaa ja katsoa Netflixistä, jonkun leffan. 

Ja minä tiedän, vaikken sitä suoraan ajattelekaan, että lopulta kun olen oikein kännissä, katson netistä pornoa ja vedän käteen. Ja jos minulla ei viskin jäljiltä seiso, niin ei se mitään. Huomenna voin katsoa lisää pornoa ja kun ruumis on herkkä krapulassa, tuntuu käteen vetäminen sitäkin paremmalta.