Pieniä tarinoita
Kenen lauluja laulat?Perjantai 15.2.2019 klo 10.24 Joskus lapsuudessani mieleeni juolahti, että on olemassa vain tietty määrä sanoja ja niiden yhdistelmiä, minkä täytyi tarkoittaa, että on vain tietty määrä lauluja, joita noista sanoista voidaan kirjoittaa. Tuo ajatus tuli mieleeni istuessani Ladamme takapenkillä parkkihallissa Itäkeskuksessa kuunnellen isosiskoni huudattamaa kasettia. En muista mitä musiikkia kuuntelimme, luultavasti se oli Boy Georgea, Duran Durania, Gary Moorea tai jotain muuta vastaavaa, mitä isosiskot tuohon maailmanaikaan kuuntelivat. Muistan kuitenkin, että mitä ikinä kuuntelimmekin, tai paremminkin mitä siskoni kuunteli, niin se oli englanninkielistä, enkä tietenkään tuolloin ymmärtänyt sen sanoista mitään. Ymmärsin vain, että sanoja täytyy olla olemassa rajallinen määrä. Joskus lapsuudessani mieleeni juolahti, että on olemassa vain tietty määrä sanoja ja niiden yhdistelmiä, minkä täytyi tarkoittaa, että on vain tietty määrä lauluja, joita noista sanoista voidaan kirjoittaa. Tuo ajatus tuli mieleeni istuessani Ladamme takapenkillä parkkihallissa Itäkeskuksessa kuunnellen isosiskoni huudattamaa kasettia. En muista mitä musiikkia kuuntelimme, luultavasti se oli Boy Georgea, Duran Durania, Gary Moorea tai jotain muuta vastaavaa, mitä isosiskot tuohon maailmanaikaan kuuntelivat. Muistan kuitenkin, että mitä ikinä kuuntelimmekin, tai paremminkin mitä siskoni kuunteli, niin se oli englanninkielistä, enkä tietenkään tuolloin ymmärtänyt sen sanoista mitään. Ymmärsin vain, että sanoja täytyy olla olemassa rajallinen määrä. Sanojen ja sitä myötä mahdollisten laulujen rajallisuus palasi mieleeni tänään, kun aamulla radiossa soi J Karjalainen jonkun muun kuin J Karjalaisen itsensä esittämänä. Ja kun lounastauolla kävin Citymarketissa hakemassa salaattia, soi kaupassa Jenni Vartiaisen Ihmisten edessä, jonkun mörisevän miesäänen esittämänä. Kyse ei tietenkään ole vain Karjalaisesta tai Vartiaisesta, vaan sama trendi, jossa Erin laulaa Kaija Koota ja Antti Tuisku Pave Maijasta on kuultavissa joka päivä radiossa. Eikä kyseessä ole myöskään mikään suomalainen trendi, vaan samanlainen ”Vain elämää” ilmiö on havaittavissa kaikkialla länsimaissa. Örisevää Jenni Vartiaista kuunnellessani tulikin mieleeni, onko laulujen kopioiminen merkki siitä, että kulttuurimme on saavuttanut jonkinlaisen lakipisteensä, jossa mitään uutta ei enää viitsitä tai osata keksiä. Ovatko sanat ja mahdolliset laulut käytetty loppuu? Olemmeko saavuttaneet tilan, jossa olemme niin tyytyväisiä vanhoihin saavutuksiin, että niiden uudelleen eläminen eri muodoissaan riittää meille. Tietysti aina on ollut olemassa lauluja, joita lauletaan yhä uudestaan ja uudestaan, mutta ne ovat liittyneet johonkin tiettyyn tapahtumaan, kuten joulun viettoon tai kevätjuhlaan. Erona Kaija Koossa ja Jenni Vartiaisessa on, että ne eivät liity mihinkään. Ei ole mitään joulun tai kevätjuhlan kaltaista tilannetta, jossa alkaisimme spontaanisti laulamaan Korkkarit kattoon. Kysymys kuuluukin, onko kulttuurimme palanut loppuun? Onko tämä sitä kulttuurista väsymistä, josta Douglas Murray puhuu erinomaisessa Euroopan itsetuhoa kuvaavassa kirjassaan? No. Tuomiopäivän pasuunaan puhaltelijoita on toki aina ollut ja täällä sitä kuitenkin vielä keikutaan. Mutta, mutta. Aina ennen maailmanlopun ennustajat ovat joutuneet pettymään joko siksi, että heidän ennustuksensa olivat alun perinkin huuhaata tai siksi, että oli olemassa ihmisiä jotka olivat valmiita ja halukkaita puolustamaan vallitsevaa järjestystä. Toisin sanoen oli ihmisiä, jotka olivat varmoja siitä, että heidän kulttuurinsa/yhteiskuntansa/maansa/sivilisaationsa on heille rakas ja säilyttämisen arvoinen. Noita ihmisiä kutsutaan tavallisesti konservatiiveiksi. Ja englanninkielinen sana conservative tuleekin sanasta to conserve säilyttää/pitää ennallaan Enää tuollaisia ihmisiä ei ole. Tai ainakaan he eivät ole vallankahvassa. Ihmiset ja puolueet, jotka joskus olivat konservatiiveja ovat lakanneet olemasta konservatiiveja jo kauan aikaa sitten. Esimerkiksi kokoomus ja jossain mielessä myös keskusta (omaa sukua maalaisliitto) olivat joskus konservatiiveja, mutta eivät ole sitä enää. Sillä miten voi olla konservatiivi arvojen suhteen, jos ei ole konservatiivi ihmisten suhteen? Jos kokoomus ja keskusta ovat valmiita muuttamaan peruuttamattomasti tämän maan väestön, joko haluamalla tai hiljaa hyväksymällä jatkuvasti kolmannesta maailmasta tulevan maahanmuuton, niin mitä he sitten eivät ole valmiita muuttamaan? Loppujen lopuksi tavat ja kulttuurit ovat olemassa vain niissä ihmisissä, jotka elävät noiden tapojen mukaan ja ovat omaksuneet tietyn kulttuurin. Kun Suomi täyttyy afrikkalaisilla ja muslimeilla vaihtuvat täällä asuvien ihmisten mukana myös heidän arvonsa, kuten kuka hyvänsä voi hunnutettuja naisia, rukoushuoneita ja halal liha kauppoja katsellessaan todeta. Yhdet ihmiset korvaavat toiset ihmiset maantieteellisellä alueella nimeltä Suomi ja samalla he korvaavat suomalaisten arvot ja kulttuurin omillaan. Ja mikseivät korvaisi? Miksi he omaksuisivat meidän arvomme ja kulttuurimme, kun emme itsekään jaksa niitä puolustaa ja olemme muutenkin kuolemassa sukupuuttoon. Toinen syy siihen, miksi tuomiopäivän pasuunan puhaltelu saattaa olla ajankohtaista on, että ne menneisyyden uhat (tai ainakin parin viime vuosisadan uhat) eivät tosiasiallisesti uhanneet länsimaisen sivilisaation olemassaoloa. Esimerkiksi fasismi ja sosialismi olivat pelottavia uhkia, mutta niiden kummankaan voitto ei merkinnyt tai fasismin kohdalla olisi merkinnyt länsimaisen sivilisaation loppua. Sillä oltiinpa noista ismeistä ja niiden kauheuksista mitä mieltä tahansa, on kuitenkin pakko tunnustaa, että molemmat olivat länsimaisen sivilisaation tuotteita. Jos fasismi ja kommunismi halutaan selittää yksinkertaisesti, niin ne molemmat olivat vastauksia kysymykseen siitä, kuinka yhteiskunnalliset olot tulisi järjestää teollisen vallankumouksen muuttamassa Euroopassa. Läpi historian yhteiskuntien vauraus oli perustunut pääasiallisesti maanviljelykseen ja niinpä maata omistava aristokratia muodosti yhdessä kuninkaan ja tämän hovin kanssa yhteiskunnan yläluokan. 1700- luvulta alkaen tämä muuttui. Ensin Englannissa ja sitten muualla Euroopassa. Teollistuminen loi uuden vaurauden lähteen ja uuden yläluokan muodostivat teollisuuden tuottajat ja suuret kauppayhtiöt. Teollistuminen tarkoitti kaupungistumista, tieteen ennenäkemättömiä edistysaskeleita (rautatiet, lennätin, polttomoottori, radio, höyrykone ym.) sekä varallisuuden kasvua ja uudelleen jakoa, joka väistämättä asetti vanhat kuninkuuteen ja maanomistajuuteen kytkeytyneet valtarakenteet kyseenalaisiksi. Sosialismi ja fasismi olivat ideoita siitä kuinka yhteiskunnalliset olot tulisi järjestää tuossa muuttuneessa maailmassa. Ne olivat huonoja ideoita ja hyvä että niistä on päästy eroon, mutta yhtä kaikki ne olivat länsimaisen sivilisaation tuotteita. Islam, joka meitä uhkaa, ei ole vastaus siihen kuinka yhteiskunnalliset olot tulisi järjestää teollisen vallankumouksen muuttamassa Euroopassa. Islam on uskonto, kulttuuri ja poliittinen järjestelmä, joka perustuu Muhammed nimisen miehen sanomisiin ja tekemisiin 600- luvun Arabiassa, eikä sillä ole mitään tekemistä länsimaisen sivilisaation tai teollisen vallankumouksen kanssa. Kolmas syy kaltaisteni kulttuuripessimismiin on enemmänkin matemaattinen kuin ideologinen. On tosiasia, että muslimit saavat Suomessa ja Euroopassa enemmän lapsia kuin me eurooppalaiset ja että heidän määränsä kasvaa pelkästään korkeamman syntyvyyden takia samalla kun meidän määrämme laskee alhaisen syntyvyyden takia. Ja koska mitään konservatiiveja ei enää ole olemassa (tai heitä on kovin vähän) jatkuu maahanmuutto entiseen tapaan ja muslimien määrä Euroopassa kasvaa entistä ripeämmin. Itse asiassa kaikki niin sanotut oikeistopopulistiset puolueet, perussuomalaiset mukaan lukien ovat syntyneet täyttämään sitä tyhjiötä, jonka konservatiivit ovat jälkeensä jättäneet. Kyse ei ole mistään globalisaation häviäjistä, vaan ihmisistä, jotka haluaisivat säilyttää kotimaidensa etnisen ja kulttuurisen koostumuksen ennallaan. Pessimismistäni on vielä todettava, että en usko länsimaisen kulttuurin langan palavan loppuun minun elinaikanani (ajattelin elää vielä tuollaiset 40 vuotta), mutta luulen hetken lyövän joskus lastenlasteni aikuisuudessa (eli tämän vuosisadan viimeisellä neljänneksellä). Pessimismissäni ei ole myöskään kyse siitä, että länsimaisten yhteiskuntien hajoaminen sisältäpäin mitä moninaisempien etnisten ryhmien hallitsemiksi alueiksi olisi kohtalo, johon ei voi vaikuttaa. Tai että muslimit väistämättä valtaavat maamme ja mantumme korkeamman syntyvyyden, maahanmuuton ja uskonnollisen fanatismin keinoin. Kyse on siitä, että niin kauan kuin demografia ja maahanmuutto ovat mitä ovat Suomen ja länsimaisen sivilisaation perikato on vain ajan kysymys. Tietysti asiat voivat muuttua, mutta niin kauan kuin poliittista eliittiämme edustaa Juha, ”totta kai te voitte muuttaa meille asumaan”, Sipilä ja kulttuuriamme Jari, ”suomalaiset ovat rasisteja,” Tervo en osaa olla kauhan toiveikas tämän minulle rakkaan maan tulevaisuuden suhteen. No. Myönnettäköön, että voin minä olla väärässäkin. Ehkä nämä musiikilliset ja kulttuuripessimistiset asiat nousivat mieleeni juuri nyt, koska olemme äskettäin menettäneet eräitä lahjakkaimpia artistejamme (Olli Lindholm, Matti Nykänen). Ja on toki myönnettävä sekin, että monet kirkkaimmista tähdistämme tuikkivat edelleen ja jatkavat musiikin tekoa. Epäilen tosin nähdäänkö heitä kaikkia Vain elämää ohjelmassa.
Tapio Holopainen |
Avainsanat: Blogi/podcast |
|
Alunperinkin oli vain yksi laulu, yksi tarina. Sitä ei saanut laulaa turhaan, joten heimojen koon kasvaessa siitä kirjoitettiin eri versioita, joiden versioiden versioiden versioita me nyt kuullaan. Sama asia on totta eri ideologioiden kanssa.