Pieniä tarinoita

Mutsi

Tiistai 19.3.2019 klo 9:58


Onko olemassa mitään rumempaa kuin juoppo äiti? Yksinhuoltaja, pätkätyöt ja työttömyys. Kaatokännissä tavatut miehet, jotka tunkevat sisään ilman nautintoa. Kitkerät savukkeet, krapulaiset aamut ja tili, joka on seitsemän euroa miinuksella.

Poika on neljävuotias. Ihana ja ärsyttävä. Huutaa, nauraa, itkee ja hymyilee. Kasvattaminen hoidetaan kännykällä. Pelejä, pelejä ja ikuisesti kolkutteleva omatunto.

Ei koskaan enää.

Ruokaa leipäjonosta ja hyvänä päivänä uimahalliin. Tilanne on vielä hallinnassa.

Ostarilla jaetaan esitteitä. Vasemmisto haluaa äänesi. Mutta sinun sielusi ei kiinnosta ketään. Sen pelkkä mainitseminen nostattaa kasvoille häpeän punan. Sielu. Naurettavaa!

Ehdokkaita on monenlaisia. Pari on oikeissa töissäkin. Muut tekevät pätkätöitä ja istuvat komiteoissa. Mitä lie koordinaationsuunnittelijoita.

Vaalilauseissa puhutaan tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta. 

Esitteitä jakava koordinaationsuunnittelija toivoo, että tapahtuu ihme. Että vastoin kaikkia odotuksia hänet valitaan eduskuntaan. Että ihmiset löytävät hänet netistä ja ihastuvat hänen ajatuksiinsa. Eduskunnassa koordinaationsuunnittelija voi tuntea itsensä tärkeäksi. Hän näkee itsensä istumassa valiokuntien kokouksissa suuret paperipinot edessään keskustellen tärkeistä asioista tärkeiden ihmisten kanssa. Ihmisten joiden vertainen hän nyt on. Perustuslakivaliokunnassa hänen vieressään istuvat Ilkka Kanerva ja Antti Lindman.

Kansanedustajan palkalla hän voisi ostaa itselleen pienen kaksion Vallilasta? Sellaisen, jossa on yhteisöllisyyttä ja sisäpiha. Töihin hän menisi raitiovaunulla jo ennen seitsemää, kun kaupunki olisi vasta heräämässä uuteen päivään. Yllään hänellä olisi tyylikäs puku ja silloin tällöin joku tunnistaisi hänet ratikassa ja tulisi juttelemaan. Eduskunnan taksikorttia hän ei käyttäisi koskaan.

Koordinaationsuunnittelija unelmoi kuinka hän kohoaisi puolueen hierarkiassa, nousisi lopulta puolueen johtoon ja nostaisi vasemmistoliiton vaalivoittajaksi ja hallitukseen. Hän unelmoi kuinka häntä kunnioitettaisiin ja kuinka vanhat tuttavat, erityisesti naiset katsoisivat häntä uudella tavalla. Nähden nyt ensi kertaa sen miehen, joka hän todellisuudessa on aina ollutkin. Hänen nuoruutensa kiusaajat tuntuisivat nyt mitättömyyksiltä hänen edessään ja koordinaationsuunnittelija johdattaisi Suomen ja kenties koko Euroopan uuteen kulta-aikaan.

Ja kuka tietää. Ehkä niin todella käykin, sillä onhan olemassa niitäkin, joiden unelmat todella käyvät toteen.

 

Mutsi tulee töistä ja hakee kaupasta kuusi olutta. Vie ne ensin kotiin ja hakee vasta sitten pojan tarhasta. Työpäivä on ohi ja nyt voi rentoutua. Käydä parvekkeella tupakalla ja katsoa televisiota. Televisiossa on Roope Salminen, mutta se ei mutsia haittaa.

Olut vahvistaa tunnetta. Rakkaus omaan lapseen on pakahduttava. Siinä se istuu lattialla. Puhuu itsekseen, kokoaa palikoista tornia ja leikkii lego ukoilla. Tunne on syvä, niin kuin tunteet humalassa aina ovat. Mutta se ei kestä. Aamulla olo on ärtynyt, päätä särkee ja väsyttää.

Lapsi on hankala ja kiukuttelee. ”Vitun kakara!” tulee ensimmäisenä mieleen. Se ei hävetä enää, niin kuin ensimmäisellä kerralla kun sen ajatteli ja sanoi.

Mutsi turtuu. Hyväksyy oman heikkoutensa. Menee töihin ja tulee taas kaupan kautta kotiin. Viikonloppuna Martti tulee käymään. Martti on vanha, yksinäinen ja ärsyttävä, mutta sillä on rahaa viinaan. Katsotaan TV:tä ja ryypätään.

 

Mutsi nukkuu vaalien ohi. On kotona ja Somessa. Koordinaationsuunnittelijaa ei valita tälläkään kertaa. Hän saa 284 ääntä ja on loppujen lopuksi tyytyväinen. Vaalivalvojaiset pidetään vanhassa ylioppilastalossa, jonne hänetkin ehdokkaana on kutsuttu. Isä ja äitikin ovat paikalla, he ovat onnellisia poikansa puolesta. Siitä, että hän on yrittänyt. Isä hymyilee, hän on silminnähden ylpeä. Annikakin hymyilee. Koordinaation suunnittelija on jo neljänkymmenen. Hän ymmärtää jo tuon hymyn. Hän ei ole poika enää. Ei katso enää kenkiinsä, vaan menee Annikan luo ja sanoo jotain tunnelmaa keventävää. Koordinaationsuunnittelija aavistaa, että todellinen onni on vielä edessäpäin.

 

Tällaista tämä on, mutsi miettii. Jos olisin elänyt 1800-luvulla, olisinko kuollut nälkään? Vai olisiko olosuhteiden karuus tehnyt minusta moraalisesti paremman ihmisen? Vai huonomman?

Yksi asia on kuitenkin varma, pohjalla on aina ankeaa.

Poika kasvaa ja jossain vaiheessa mutsi alkaa juomaan vähemmän. Hän käy joskus kirkossakin. Hän pelkää, että poika joutuu huonoille teille ja huonoon seuraan. Mutta poika ei joudu teille lainkaan, ei hyville eikä huonoille. Istuu vain kotona. Lihoo ja tuijottaa puhelintaan.

Eräänä yönä mutsi herää kesken unien ja muistaa miehen, jonka kanssa hän tuli joskus baarista kotiin. Mutsi ei muista miehen nimeä tai miltä tämä näytti. Hän muistaa vain yhdynnän. He olivat naineet ja mutsi oli päällä. Hän työnsi kovaa ja rytmikkäästi, mutta ei tuntenut nautintoa. Hän työnsi ja työnsi. Tunsi miehen sisällään, mutta mikään ei syttynyt hänessä. Ei mikään sellainen jonka kuuluisi syttyä ja palaa kun mies on naisen sisällä. Pelkkä mekaaninen liike, ei muuta.

Mutsi istuu sängyllään täysin valveilla ja muistaa tuon turtumuksen tunteen. Hän nousee sängystä. Kello on kolme aamulla. Mutsi menee keittiöön ja laskee itselleen kraanasta vettä. Pojan oven alta kajastaa tietokoneruudun valo. Mutsi tietää, että tuossa valossa on jotain samaa kuin alkoholissa. Me olemme hyönteisiä, hän miettii. Pörräämme limonadilasin ympärillä kunnes hukumme tai lampun ympärillä kunnes palamme.

Ihminen haluaa olla, joko turta tai vapaa. Mutsi laittaa lasin tiskialtaaseen ja menee takaisin sänkyyn. Hän makaa sängyssä pitkään ennen nukahtamistaan. Minä tiedän miltä tuntuu olla turta, mutta minä en ole koskaan ollut vapaa, mutsi miettii. Siksi minä en tiedä miten vapaita ollaan. Mutta poikani tähden, minä aion ottaa siitä selvää.

Avainsanat: Satu


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini