Pieniä tarinoita

Reunalla

Torstai 18.4.2019 klo 14:12


 

Saari oli pieni. Melkein pelkkä luotto, jonka suojaisimmassa kohdassa kasvoi harvaa männikköä. Se oli viimeinen saari ennen avomerta, kun seisoi saaren pohjois-rannalla, näki vain meren. Meri oli täällä erilainen kuin mantereelta katsottuna. Laineet eivät liplattaneet, ne vyöryivät itsevarmoina rantaan. Ne olivat suuria ja vaahtopäisiä. Täällä ranta ei merkinnyt niille mitään, se ei ollut lopullinen este niin kuin mantereella. Mainingit ohittivat saaren ja jatkoivat matkaansa siitä välittämättä. Useimmat niistä eivät edes huomanneet saarta, se ei ollut niille mitään.

T seisoi rannalla ja katseli aaltoja. Saaren pohjois-rannan kalliot laskivat jyrkkinä mereen, niin jyrkkinä että niitä ei parannut laskeutua. Lisäksi oli pieni uloke, kymmenen metriä pitkä aaltojen ja muinaisen jääkauden muovaama silta, joka kapeni alle metrin levyiseksi ja josta oli suora yli viiden metrin pudotus kivikkoiseen veteen.

T oli ollut saarella jo kauan. Myöhäiskesästä lähtien. Hänellä ei ollut venettä, eikä mitään keinoa päästä saarelta. Ei ainakaan ennen talven tuloa, ei ennen kuin meri jäätyisi ja hän voisi kävellä. Hän voisi kulkea pohjoiseen. Kävellä monta sataa kilometriä pitkin jäätikköä. Tai hän voisi lähteä etelään, kävellä lyhyemmän matkan jään laidalle. Ja mitä sitten? Hukkua. Ajatus kiehtoi häntä, mutta vain ajatuksena. Ei hän halunnut kuolla. Ei ainakaan sillä lailla, putoamalla hyiseen veteen ja hengittämällä vettä sisään. T oli nähnyt siitä unta ja herännyt painajaisesta raskaasti hengittäen. Unessa hän oli pudonnut railoon, vain kainaloita myöten, mutta halu kurkistaa veden alle oli vastustamaton. Unessa hän piti jään reunasta kiinni ja laski itsensä mereen ja juuri silloin railo umpeutui. Hän näki kuinka jää sulkeutui hänen yläpuolellaan ja veti kätensä suojaan veden alapuolelle. Teko oli mieletön, sillä hän tiesi hukkuvansa. Sinä yönä T ei saanut enää unta.

T heräsi aamulla yhtä aikaa auringon kanssa. Aluksi hän oli kuunnellut aamuisin radiota, mutta pani sen myöhemmin pois. Mökki oli vetoisa. Betonista ja puusta kyhätty hökkeli, jota oli joskus ammoin käytetty kalastusmajana. Siinä oli pieni Högforsin puuhella ja rautainen heteka, jonka päälle hän oli laittanut makuualustansa. Puhelimen T oli heittänyt mereen heti saarelle tultuaan.

Miksi hän oli tullut saarelle? Aluksi kyse oli ollut paosta. Hän pakeni elämäänsä. Velkojiaan, virheitään, typeryyttään. Kaikkea sitä mikä oli ollut mantereella hänelle merkityksellistä ja useimmiten kiusallista. Hänelle merkitykselliset asiat olivat aina kiusallisia, ne olivat jälkiseuraamuksia hänen loputtomista virheistään. Niitä olivat hänen Kömpelyytensä ihmissuhteissa, epäonnistuneet naisseikkailut, maksamattomat vuokrat ja erääntyvät pikavipit. Hän oli pudonnut keskiluokkaisesta perheestä suoraan katuun.

Hänestä tuntui, että oli tyrinyt kaiken. Varsinkin Emilian suhteen. Vasta saarella hän oli ymmärtänyt, että Emilia oli rakastanut häntä. Emilia ei ollut täydellinen, hän olisi voinut olla hoikempi, hänen rintansa kiinteämmät ja huumorintajunsa parempi. Mutta Emilia oli rakastanut häntä, eikä hän ollut rakastanut Emiliaa takaisin, vaikka saarella tajusinkin, että olisi voinut rakastaa Emiliaa ja että hänen olisi pitänyt rakastaa, mutta kun ei.

Sen sijaan hän oli pettänyt häntä. Heidän yhteisessä asunnossaan. Tai Emilian asunnossa, jonne T oli muuttanut, kun hänellä ei ollut enää rahaa vuokraan. Emilian kustannuksella eläminen, vaikka vain lyhyen hetken, sillä kaikki oli ollut ohi kuukaudessa, oli antanut hänelle itseluottamusta. Samoin kuin pettäminen. Keski-ikäinen pubi ruusu, jota hän tökki yön pimeinä tunteina puolilöysällä kullillaan. Ja pikkuhousut, jotka hän otti naiselta, kuin voiton merkiksi. Yritti laskea niistä leikkiä, vaikka nainen. Joka aamulla paljastui juopahtavaksi ja varsin rumaksi akaksi, piti häntä lapsellisena idioottina. Nainen näki hänen lävitseen. Hän oli säälittävä. Ei T:llä mitään pikkuhousu kokoelmaa ollut, hän oli keksinyt kaiken sinä aamuna.

T luulotteli olevansa jonkinlainen Casanova, joka voi elää naisten kustannuksella ja keräillä heidän alushousujaan. Emilia löysi housut. Hän ei osannut selittää, vaan yritti laittaa asian leikiksi. Emilia oli vakava, ei vihainen. Hän järjesti kohtauksen itse. T huusi ja Emilia itki. Sitä hän oli halunnutkin. Sitten hän meni ulos, myi polkupyöränsä ja otti lainan ihmisiltä, joille ei kannattanut jäädä velkaa ja lähti. Hän ei tiennyt minne meni, mutta päädyttyään saarelle se tuntui oikealta ratkaisulta. Vanha huviveneilijä vei hänet. Vanha omiaan joriseva ukko, jota kukaan ei koskaan jaksanut kuunnella. Ja nyt hän oli täällä.

Muonaa riitti vielä. Aamulla hän keitti lautasellisen puuroa, lisäsi siihen ripauksen suolaa ja söi. Sitten hän kiersi saaren tai vain istui mökissä katsellen ulos ikkunasta. Hän oli laihtunut saarella. Meri-ilma oli karaissut häntä. T ei ollut enää se pyylevä kaupunkilaispoika, joka oli ollut tullessaan.

Aikaa ei saarella ollut niin kuin mantereella. Mikään ei ollut täällä niin kuin mantereella. Kaikki ne pikavipit, joiden korot nousivat loputtomasti jossain bittiavaruudessa eivät merkinneet täällä mitään. Hänen oma typeryytensä ei merkinnyt täällä mitään. Hänen kyvyttömyytensä pitää työpaikkaa, edes sitä kaikkein helpointa, sitä mitä hän oli tehnyt yli kymmenen vuotta epäsäännöllisen säännöllisesti. Pihvien paistamista Mc Donaldissa. Kassalle häntä ei oltu päästetty enää aikoihin, eikä hän halunnutkaan, sillä työ hävetti häntä. Hän oli yli kolmekymppinen, hän kuvitteli olevansa jotain enemmän.

Lopulta itseinho kantoi hedelmää. Hän alkoi myöhästellä ja tuli muutaman kerran pilvessä töihin. Viimeisellä kerralla vuoropäällikkö lähetti hänet kotiin. Päällikkö oli 25 vuotias tanakka nainen, joka otti työnsä tosissaan. T ei oppinut virheistään, hän myöhästeli lisää, tuli eräänä iltana humalassa ravintolaan, halusi tilata velaksi ja yritti sitten lyödä kaiken leikiksi. Tilanne oli kaikille vaivaannuttava. Lopulta hän sai potkut. T oli katkera, vaikka tiesikin olevansa itse syypää kaikkeen.

Saaressa kaikki oli toisin. Kaikki nuo itsesyytökset alkoivat häipyä. Aluksi hän oli kirjoittanut päiväkirjaa paksuun vihkoon, mutta ilmojen kylmetessä sekin oli jäänyt. Ei ollut mitään mistä kirjoittaa. Viimeisin merkintä oli kolmen viikon takaa, jolloin olivat tulleet ensimmäiset kylmät. Lunta oli satanut 10 senttiä, lämpötila oli painunut reilusti pakkaselle ja tuuli oli puhaltanut suoraan pohjoisesta. Puiden riittäminen tuli ensi kertaa hänen mieleensä. Niitä oli pienessä liiterissä mökin takana. Pinojen alimmat puut olivat jo lahonneet, mutta T uskoi kunnollisia olevan tarpeeksi. Pakkasten paukkuessa hän oli kuitenkin kaatanut saaren ainoan kelon ja pilkkonut sen liiteristään löytämällä ruosteisella kirveellä klapeiksi. Sitten ilma oli taas lämmennyt ja lumi oli sulanut pois.

Oli jo joulukuun alku ja lumen puutteesta huolimatta oli jatkuvasti märkää ja kylmää. Kun aurinko painui mailleen, oli T ottanut tavaksi mennä saaren pohjoiskärkeen katsomaan tummuvaa merta. Mereen työntyvä kieleke kiehtoi häntä. Hän oli käynyt sillä kauniilla säällä, kun oli saarelle tullut. Siellä saattoi seistä tai istua hajareisin siten, että molemmat nilkat riippuivat kielekkeen ulkopuolella. Eräänä päivänä, kun oli valoisaa eikä erityisen tuulista T meni kielekkeelle ja kävi istumaan. Kallio oli kylmä hänen takapuolensa alla ja hän nojautui kohti kielekettä painaen leukansa sen pintaan ja syleillen sitä käsillään. Kieleke oli suuri ja kylmä ja se oli hänen haarojensa välissä. Kielekkeessä ei ollut mitään eroottista. Se vain oli. Saarella mikään ei tuntunut hänestä eroottiselta. Joskus hän näki unta seksistä, mutta muuten se ei tullut hänen mieleensä. T uskoi sen johtuvan virikkeiden puutteesta. Hän nousi seisomaan kalliolla ja käveli horjahdellen takaisin.

Nyt T tahtoi takaisin kielekkeelle. Oli tuulista ja tihutti kylmää vettä, oli jo pimeää ja yöllä tulisi luultavasti pakastumaan. Meri oli täysin musta. Hän tuskin näki kielekettä edessään. T polvistui ja alkoi kontata kohti sen kärkeä. Häntä pelotti, oliko hän hullu? Mutta toisaalta. Hän halusi tätä. Hän halusi kokea miltä tuntuu istua kielekkeellä täydellisessä pimeydessä. Saari ei hänelle riittänyt. Hänen täytyi päästä pidemmälle, mennä loppuun saakka. Ja sitä paitsi, kontatessa ei kaadu. Hän pääsi kielekkeen päähän. Tuuli ujelsi hänen korvissaan ja T tunsi pistävän kylmät sadepisarat kasvoillaan edetessään kohti kärkeä. Hän kuuli aaltojen lyövän korkeina kallioon hänen allaan, ja yhtäkkiä. Kieleke loppui, hänen vasen kätensä putosi tyhjään. Kuoleman pelko kouraisi hänen vatsaansa. T:n toinen käsi oli kuitenkin vielä kalliolla, hän asetti molemmat kätensä aivan eteensä ja asettautui istumaan hajareisin. T istui kylmästä ja pelosta täristen putouksen reunalla, kunnes päätti saaneensa tarpeekseen. Pimeys oli nyt täydellistä, paksut pilvet verhosivat kuun ja tähdet, eikä T uskaltanut nousta ylös. Hän peruutti kontaten pois kielekkeeltä ennen kuin uskalsi nousta pystyyn ja kävellä takaisin mökkiin. T sytytti tulen hellaan tärisevin käsin ja ryömi makuupussiin. Hänellä oli kylmä ja nälkä ja kesti kauan ennen kuin uni tuli.

T heräsi kauniiseen aamuun. Yöllä oli pakastanut ja saari oli peittynyt sentin mittaiseen lumi kerrokseen. Meri oli yhä vapaa kaikkiin suuntiin ja syötyään aamiaisen ja lämmittyään kunnolla, meni T rantaan. Hän katseli vuoroin merta ja vuoroin ulkonemaa. Se veti häntä puoleensa. Minä en halua kuolla, T sanoi itselleen, ja silti minä haluan mennä tuonne.

Illan alkaessa hämärtää T tuli uudestaan rantaan. Hän oli suunnitellut kaiken valmiiksi. Ilma oli tähtikirkas ja yöstä tulisi valoisa. Hän konttaisi kielekkeen päähän niin kuin eilenkin ja jäisi sinne hajareisin istumaan. Mukaansa hän otti palan pahvia, jonka laittaisi takapuolensa alle suojaksi jäiseltä kalliolta. T alkoi kontata ja pääsi perille. Hän taiteili pahvin alleen ja asettui istumaan. T kurkisti allaan kuohuvaa merta, jossa hyiset aallot löivät vedestä kohoaviin rantakiviin. Ja sitten hän putosi.

Sama kuoleman kauhu kuin edellisellä kerralla kouraisi hänen vatsaansa. Sama kauhu, joka oli saanut hänet heräämään yöllä painajaisestaan. Paitsi, että nyt kauhu oli todellista. Hän putosi suoraan hyiseen veteen, loukkasi kasvonsa ja oikean olkavartensa kiviin. T kamppaili meren voimaa vastaan, yritti takertua kohmeisilla käsillään liukkaisiin kiviin. Suuri aalto vyöryi hänen ylitseen ja veti hänet irti rannasta. Seuraava aalto työnsi hänet takaisin ja hän pääsi suuren kiven päälle. T laskeutui uudelleen veteen ja kiipesi seuraavalle kivelle lähemmäs rantaa. Matka oli yhtä tuskaa. Hänen sormena olivat jäykät ja tunnottomat, mutta hän pääsi kallioiselle rannalle. Rannalle, joka oli niin jyrkkä, että hän ei ollut uskaltanut kesällä laskeutua sitä alas. Nyt se oli kauttaaltaan huurteen peitossa. T lähti kapuamaan ylös, hän kaatui puolimatkassa ja valui takaisin veteen. Vartalo vyötäröä myöten meressä hän liikkui rantaa pitkin etsien parempaa paikkaa. Aikaa ei ollut paljon, hänen jalkateränsä ja kätensä alkoivat käydä tönköiksi. T tukeutui rantaan kyynärpäillään ja veti itsensä merestä, hän ryömi kalliota ylös ja pääsi lopulta tasaiselle maalle. T nilkutti mökkiinsä, riisui märät vaatteensa ja kömpi makuupussiin. Tuuli ulvoi hökkelin rakenteissa, hän tiesi ettei kykenisi sytyttämään tulta hellaan. Kylmä hella ei tuonut lämpöä, päin vastoin, tuntui siltä kuin hella olisi hönkinyt savupiipun kautta jäistä ilmaa huoneeseen. Ehkä minä nyt kuolen, T mietti, mutta ei osannut väsymykseltään välittää asiasta.

Aamulla hänellä oli korkea kuume, mutta siitä huolimatta hän sai tulen syttymään. Mökkiin oli saatava lämpöä tai hän ei selviäisi. Hänen oikea olkavartensa oli kipeä, se on luultavasti murtunut, T tuumi. Myös kaksi sormea oli mennyt oikeasta kädestä sijoiltaan ja kasvojen toinen puoli oli turvoksissa ja ruhjeilla. Kuume oli niin korkea, että se peitti kivun. T makasi mökissään kaksi päivää, heräten vain välillä juomaan vettä ja sytyttämään hellan uudelleen. Hän houraili, eikä aina erottanut mikä oli unta ja mikä valvetta. Kuumehoureissaan hän näki Emilian ja vanhempansa, mutta ei keksinyt näille mitään sanottavaa. Kolmantena päivänä olkavarren ja sormien kipu alkoi käydä sietämättömäksi, eikä hän enää kyennyt nukkumaan. Kuumekin oli laskenut vähän. T valmisti puuron, söi sen runsaan suolan kanssa ja tajusi jäävänsä henkiin.

Kun viikko oli kulunut ja kuume hellittänyt meni T katsomaan maailmaa mökkinsä ulkopuolella. Ilma oli ollut pakkasella monta päivää, mutta meri ei vieläkään ollut jäässä. T käveli saaren pohjois-rantaan ja jäi katsomaan loputonta ulappaa ja saaresta työntyvää kielekettä. Se veti häntä puoleensa. T kääntyi takaisin ja käveli mökkiin, mutta koko matkan hän tunsi, että kieleke oli hänen takanaan.

Minä en halua kuolla, minä pelkään kuolemaa ja silti minä haluan mennä tuolle kielekkeelle, T mietti. Miksi? Haluanko minä alitajuisesti kuolla, vaikka kuolema kauhistaa minua unissanikin? Ehkä kyse ei olekaan siitä, että kielekkeen veto olisi erityisen voimakas. Ehkä kyse on siitä, että mitään muuta vetoa ei ole? Palattuaan mökkiin T alkoi keittämään herneitä ja lisäsi joukkoon säilykelihaa. Minun täytyy syödä hyvin, jotta saan voimia, hän mietti. Sillä ennemmin tai myöhemmin on minun taas palattava kielekkeelle.

Avainsanat: Satu


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini