Pieniä tarinoita

Trans

Torstai 20.6.2019 klo 20:10


Olen 23 vuotias mies. Asun yksiössä Martinlaaksossa. Muutin viime vuonna pois äitini luota ja se oli aikuisen elämäni suurin muutos. Asunto on jonkun äidin tuttavan, joka omistaa useita yksiöitä ympäri pääkaupunkiseutua. Minusta tuntui siltä, että äitini oli muutossa se aktiivinen osapuoli ja minä olin enemmänkin se mitä muutettiin. Asiassa ei sinänsä ollut mitään outoa, sillä passiivisuus ja päätösten vältteleminen ovat aina olleet minulle tyypillisiä piirteitä.

Mitä vanhemmaksi muutun, sitä enemmän passiivisuuskin on tullut minussa esiin tai ehkä kyse on enemmänkin tuon luonteenpiirteen tai strategian hyväksymisestä. Kuten niin monet muutkin kaltaiseni olen muuttumassa oman elämäni sivustakatsojaksi, jonka käytöstä voidaan ymmärtää vain diagnoosien kautta. En kuitenkaan ole täysin syrjäytynyt, en ainakaan omasta mielestäni, vaikka minulla ei olekaan töitä eikä opiskelupaikkaa. Eikä ole koskaan ollutkaan, jollei vajaata kahta vuotta lukiossa sitten lasketa mukaan.

Lukiossa en ollut vielä täysin omaksunut nykyistä passiivista elämänasennettani, vaan osallistuin joskus liikuntatunneillekin, joka tuntuu nyt minusta uskomattoman rohkealta. Tuossa nuoren minäni rohkeudessa tai yksinkertaisesti alistumisessa koulun säännöille, on jotain nykyistä minääni pelottavaa. Mukaan menon mahdollisuus ja vaivattomuushan osoittavat, että voisin mennä mukaan nytkin. Että minä voisin ottaa osaa tähän maailman, käydä iltalukiossa koulun loppuun, opiskella ammatin tai mennä suoraan töihin. Ruveta siivoojaksi tai mennä postiin kirjeitä lajittelemaan. Tai tähdätä jopa jonnekin korkeammalle ja menestyä, niin kuin isäni menestyi liike-elämässä, ennen ennenaikaista kuolemaansa. Tunne siitä, että menneisyydessäni kykenin ottamaan osaa maailmaan sotii passiivista elämänstrategiaani vastaan ja saa sen vaikuttamaan ei kohtalolta, vaan valinnalta, jonka typeryys on itsestään selvää.

Minä haluaisin, että sisäinen maailmani on myrskyävä meri, jolla minuuteni ajelehtii kyvyttömänä vaikuttamaan omaan kohtaloonsa.  Sillä kyvyttömyys vapauttaa kaikesta vastuusta, niin teoista kuin niiden mahdollisista seurauksistakin.

En kuitenkaan ole onnistunut tekemään tunnetilojeni vaihteluista elämäni sisältöä, niin kuin jotkut ystävistäni ja viime kerralla psykiatrilla käydessäni hän kieltäytyi kirjoittamasta uutta reseptiä masennukseeni. Voisin tietysti yrittää päästä toisen lääkärin puheille, mutta jonot julkisella puolella ovat pitkiä ja edellisen psykiatrin diagnoosi tai sen puute on kirjoitettu jo muistiin.

Olen arka ja pelokas, en vain tarpeeksi arka ja pelokas diagnoosia varten. Henkinen elämäni on liian tasapainoista, siitä puuttuvat jyrkät yllä- ja alamäet, aivan niin kuin elämältäni puuttuu sisältö.

Eräänä päivänä äitini kävi kylässä. Hänen ylipainoinen hyllyvä ruumiinsa ärsyttää minua. En usko, että äiti rakastaa minua sen enempää kuin minä häntä. Rehellisesti sanottuna en tiedä mitä rakkaus on, en ole koskaan rakastanut ketään, en ainakaan lapsuuteni jälkeen, eikä se ole minua sen suuremmin haitannut. Äidin lähdettyä tapahtui kuitenkin jotain omituista. Minä nimittäin purskahdin itkuun. Tuijotin ulos ikkunastani pimeälle kadulle ja yhtäkkiä kyyneleet alkoivat valua silmistäni. Minä itkin pitkään, ainakin tunnin, ymmärtämättä miksi. Itkiessäni katsoin välillä kelloakin, itkun lomassa hämmästellen kuinka kauan kyyneleitä voi riittää.

Kun olin vihdoin lopettanut katsoin pimeästä ikkunasta heijastuvaa kuvaani. Sotkuisia hiuksiani, pyöreitä lapsen kasvojani ja itkemisestä punertavia silmiäni. Minä haistoin itseni, pesemättömän vartaloni pistävän hien tuoksun, sekä päiväkausia jaloissani olleiden sukkien lemun ja tajusin mistä äidin ärtymys minua kohtaan johtui. Olen fyysisesti vastenmielinen, aivan niin kuin hänkin.  Käydessään luonani hän näkee löysässä ruumiissani oman rappionsa. Kyvyttömyys pitää itsestään huolta on meille molemmille ominaista ja luultavasti hän toivoo, että jonain päivänä ottaisin itseäni niskasta kiinni. Ja että tuo tuleva ryhdistäytymiseni heijastuisi jotenkin hänen omaan ankeaan elämäänsäkin.

Kun itku sitten viimein loppui menin suihkuun, riisuuduin ja istuin lämpimän veden alla ja tunsin kuinka ruumiini puhdistui kaikesta hiestä ja saastasta. Sitten menin peilin eteen ja katsoin itseäni. Leuassani kasvoi muutama valkea haiven. Otin kertakäyttöhöylän lavuaarin reunalta ja ajoin kasvoni paljaiksi.   

Poistuttuani suihkusta huomasin, että äiti oli tiputtanut huulipunansa eteiseen lattialle. Äidillä oli tapana hypistellä huulipunapuikkoa käsissään ja hieroa haaleanpunaista väriä huuliinsa samalla tavoin kuin toiset ihmiset hypistelivät pakonomaisesti kännykkäänsä, kun heillä ei ollut mitään tekemistä. Olin aina pitänyt äidin tapaa ärsyttävänä ja vanhempana jopa vastenmielisenä, koska huulipuna ei mielestäni sopinut hänen ikäiselleen ja näköiselleen naiselle.

Nostin huulipunan maasta ja tuijotin kuvaani pimeässä ikkunassa. Ja sitten, aivan kuin se olisi vääjäämätöntä, kiersin puikon auki ja aloin levittää väriä huulilleni. Liikutin puikkoa oikealle ja vasemmalle ja maiskutin huuliani, niin kuin olin nähnyt huulipunaa laittavien naisten tekevän. Heijastukseni pimeässä ikkunassa oli epäselvä, joten menin vessaan ja tarkastin työni jäljen peilistä. Väriä oli liikaa ja näytin aivan kajahtaneelta transvestiitilta, jonka olin nähnyt joskus lapsena tekemässä ostoksia Hakaniemen torilla.

Ja vaikka peilikuvani näyttikin vastenmieliseltä, en voinut olla keikistelemättä peilin edessä. Muikistelin suutani, vedin hiuksiani taaksepäin ja yritin näyttää korostetun naiselliselta.

Tajusin myös, että minun oli ehdottomasti ostettava ripsiväriä.

Ja niin alkoi minun muutokseni. Kuin tyhjästä. Vaikka tuossa vaiheessa en vielä tajunnutkaan miksi minä olin muuttumassa? Naiseksi? Vai vain sukupuolettomaksi olennoksi? Hattivatiksi ihmisten keskuuteen. Melko nopeasti jälkimmäinen vaihtoehto sai minussa vallan, koska oli selvää, että en halunnut olla nainen. En näet uskonut sen olevan yhtään sen helpompaa kuin miehenäkään olo, puhumattakaan siitä, että naisena olo seksuaalisessa mielessä ei kiehtonut minua lainkaan. Transitiota kesti kuitenkin vielä jonkin aikaa ja siihen liittyi muutamia merkittäviä tapauksia, kuten unet joita yritin olla muistamatta.

Unet liittyivät isäpuoleeni, joka oli lähennellyt minua ollessani 10 vuotias. Kyse oli todellakin lähentelystä, ei mistään sen vakavammasta. Mies piti minua sylissään jäykistyneen elimensä päällä ja kosketteli hiuksiani. Mies oli vähän humalassa ja ilmeisesti siksi uskalsi tehdä sen mitä teki. Me vain istuimme sylikkäin, mies kosketteli hiuksiani ja korjasi välillä asentoaan, niin että olin paremmin hänen siittimensä päällä. Hän ei lauennut, enkä usko hänen siihen pyrkineenkään.

Se oli ainoa kerta, kun mies kosketteli minua sopimattomasti, mutta muistan että hän katseli minua usein. Muisto miehestä palasi kuitenkin uniini ensimmäisen huulipunaepisodin jälkeen ja valveilla ollessani pyrin tietoisesti työntämään sen mielestäni. Vaikkei tapaus ollutkaan traumatisoinut minua millään lailla, sai sen tietoinen unohtaminen minut tuntemaan itseni jollain tapaa syvemmäksi ihmiseksi ja aloin ymmärtää paremmin kavereitani, jotka saivat mielenterveysongelmistaan sisällön elämäänsä.

Toinen merkityksellinen asia, joka minulle tapahtui, oli että tajusin lakanneeni masturboimasta.

Kesti tietysti aikansa ennen kuin opin pukemaan tuntemukseni sanoiksi ja selittämään käytöstäni loogisesti. Siinä oli suureksi avuksi SETA:n puhelinpalvelu ja myöhemmin käynnit heidän toimistollaan. SETA tarjosi rajattomasti ymmärrystä ja mikä tärkeämpää narratiivin, johon saatoin sijoittaa omat kokemukseni. Heidän kertomassaan tarinassa, minä olin sankari ja heillä oli nimikin valmiina kokemuksilleni. Minä en ollut hetero, enkö homo, mikä oli helpotus, vaan minä olin muun sukupuolinen. Vaikka totta puhuakseni en aluksi oikein ymmärtänyt mitä se tarkoittaa. Hetken aikaa minusta tuntui kuitenkin siltä, että olin löytänyt paikkani maailmassa ja olin onnellinen.

Muutosprosessini myötä ja SETA:n virkailijan suosiollisella avustuksella liityin ensimmäistä kertaa elämässäni yhteisöön. Muutin nimeni Norpaksi ja kävin gaypridessäkin, vaikka toisten seksuaalisesti poikkeavin ihmisten kanssa oleminen ei tuntunutkaan vielä täysin luontevalta. Poikkeavillakin oli oma hierarkiansa, joka muodostui yhtä paljon mielenterveydellisten ongelmien kuin seksuaalisen suuntautumisen erikoisuuden mukaan. Eivätkä kaikki homot ja lesbot halunneet hyväksyä uusia kategorioita kuten muun sukupuolisia, sukupuolettomia ja lesboiksi itsensä identifioivia transmiehiä keskuuteensa.

Minun kaltaiseni poikkesivatkin homoista ja lesboista siten, että meille poikkeavuus ei tarkoittanut itsemme hyväksymistä, vaan se oli prosessi. Sukupuoli identiteettini, tai sen puute, ei ollut vain asia joka minun tuli hyväksyä, jonka jälkeen olisin sinut itseni kanssa ja voisin palata takaisin entiseen elämääni.  Sukupuoli identiteetti oli minun elämäni, eikä minulla ollut mitään normaalia elämää, jonka pariin voisin palata omana itsenäni. Minunlaisiani oli noissa piireissä melko paljon, joka tarkoitti, että epäilykset siitä, olinko minä aidosti sitä mitä väitin olevani, vai olinko sitä vain paremman puutteessa, heräsivät melko pian.

Ne, jotka olivat tosissaan, mitä se sitten ikinä tarkoittikin, olivat eteviä erottamaan teeskentelijät joukostaan. Tämä oli totta myös ryhmässä, jonka koossapitävän voiman väitettiin olevan suvaitsevaisuus. Muun sukupuolisuus oli SETAnkin piireissä suhteellisen uusi juttu, eikä se ollut sisällöllisesti oikein mitään, ei ainakaan siinä mielessä kuin homous ja lesbous olivat jotain. Seksuaalinen suuntautumiseni tai sen puute eivät tehneet minusta samalla lailla jonkin ryhmän jäsentä, kuten oli homojen ja lesbojen kohdalla. Tai ainakaan se ei mahdollistanut kumppanin löytämistä, jonka kanssa voisin nauttia seksuaalisuudestani tai jakaa arkeni, kuten monien muiden kohdalla oli.

Lisäksi etenkin homojen alakulttuuriin liittyi paljon erotiikkaa ja koska kyse oli miehistä, myös suoranaista pornoa. Minun suuntautumiseni ei kuitenkaan tarkoittanut saapumista tälle tai tuolle lihallisten nautintojen täyttämälle asemalle, vaan se oli yksinkertaisesti pako niiltä kaikilta.

En tiedä oliko kyse vain seksuaalisuutta kohtaan tuntemani pelon ilmentymästä, seksuaalisuuden, joka edelleen tunkeutui uniini häiritsevän heteroseksuaalisina fantasioina. Vaiko halustani näyttää muille ja itselleni, että olin tosissani uuden identiteettini kanssa. Mutta joka tapauksessa aloin syömään netistä ostamiani lääkkeitä, joita tavallisesti määrättiin sukupuolenvaihdosleikkaukseen valmistautuville, jotta vähäinenkin maskuliinisuuteni ja yölliset erektioni häviäisivät.

Olen kokeillut myös naisellisempaa pukeutumista, jopa sukkahousuja ja tiukkoja paitoja, mutta rehellisesti sanottuna tuollaisten vaatteiden käyttäminen julkisilla paikoilla saa minut vain vaivaantuneeksi.  Tavallisesti pyrin neutraaliuteen ja yritän pukeutua ja liikkua siten, ettei sukupuoltani huomattaisi. Ehkä tässä onkin kyse juuri siitä? Yrityksestäni hukkua massaan. Ehkä minä en yritäkään löytää itselleni identiteettiä vaan hävittää sen?

Vaikka toisaalta, nyt kun minä voin sanoa olevani jotain, vaikka sitten jotain mitä ei ole olemassakaan, ihmiset ottavat minut tosissaan. Minulla oletetaan olevan tietynlaisia käsityksiä politiikasta ja jos sanon olevani muun sukupuolinen, minut otetaan aivan toisella tavalla huomioon kuin jos sanon vain olevani Pertti. Elämässäni alkaakin olla sisältöä eri tavalla kuin ennen. Äitikin käy useammin, vaikkei osaakaan puhua kanssani mistään. Istuu vain sohvan nurkassa ja huokailee.

Joskus mietin, että jonain toisena aikana tai toisessa paikassa olisin elänyt hyvin toisenlaisen elämän. Kenties aivan tavallisen? Mutta nyt kun katson elämääni taaksepäin, on selvää, että minä ajelehdin yksin merellä. Olin ajelehtinut 23 vuotta ja sitten minä vain päätin tarttua johonkin. Ja se jokin nyt vain sattui olemaan äitini huulipunapuikko. Katsoessani itseäni aamuisin peilistä on minun tunnustettava, että epäilen edelleen vakaumustani. Mutta toisaalta, en minä muustakaan tiedä, eikä minua kukaan ole tullut tuomitsemaankaan.

Ja sitä paitsi. Omahan on elämäni.

Avainsanat: Satu


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini