Kuuntele tarina

 – Kulttuurin rappio on aina nähtävissä seksuaalisten tabujen murtumisessa, professori sanoi ja katsoi kulmat kurtussa yleisöään. Professori piti luentoaan Porthanian suuressa luentosalissa Helsingin yliopistossa. Helsingissä sijaitsi maan ainoa yliopisto, jossa voi opiskella historiaa ja muita humanistisia aineita kuten kirjallisuutta ja filosofiaa. Historiaa ja kirjallisuutta opetettiin jonkin verran myös opistoissa, joita oli ympäri maan, mutta niissä opetus oli pinnallisempaa. Opistojen pääasiallinen tarkoitus oli tuottaa teknisen alan osaajia maatalouden ja teollisuuden tarpeisiin, sekä kouluttaa perusopetuksesta vastaavat opettajat, joille historiaa ja kirjallisuutta jonkin verran opetettiin. 

 – Kulttuurin rappio on aina nähtävissä seksuaalisten tabujen murtumisessa, professori sanoi ja katsoi kulmat kurtussa yleisöään. Professori piti luentoaan Porthanian suuressa luentosalissa Helsingin yliopistossa. Helsingissä sijaitsi maan ainoa yliopisto, jossa voi opiskella historiaa ja muita humanistisia aineita kuten kirjallisuutta ja filosofiaa. Historiaa ja kirjallisuutta opetettiin jonkin verran myös opistoissa, joita oli ympäri maan, mutta niissä opetus oli pinnallisempaa. Opistojen pääasiallinen tarkoitus oli tuottaa teknisen alan osaajia maatalouden ja teollisuuden tarpeisiin, sekä kouluttaa perusopetuksesta vastaavat opettajat, joille historiaa ja kirjallisuutta jonkin verran opetettiin.

– Meille, kahdenkymmenentoisen vuosisadan ihmisille historia on biologian tapa toteuttaa itseään sivistyneemmin, professori jatkoi hymyillen. Ja sai aikaan hyväksyviä naurahduksia yleisönsä joukosta. Kuulijoita oli luentosalissa parisen sataa ja heistä reilu kolmannes oli naisia. – Meillä on tapana nähdä seksuaalisten perversioiden yleistyminen merkiksi rappiosta, yleistyivätpä nuo perversiot sitten antiikin Roomassa tai viimevuosisadan Euroopassa. – Mutta, professori sanoi ääntään korottaen samalla kävellen kädet selkänsä takana yleisönsä edessä, on tärkeä huomata, että nuo perversiot eivät ole rappion syy, vaan ne ovat seurausilmiö.  

– Rappio itsessään johtuu velttoudesta, joka syntyy evoluution paineen hellittäessä. Noin vuosisadan kestänyt vaihe Euroopan historiassa, joka alkoi toisen maailmansodan jälkeen ja päättyi Samuel von Essenin valtaannousuun Saksassa vuonna 2047, täyttää kaikki klassiset, evoluution paineen heikkenemisestä johtuvat rappion tunnusmerkit. Vähälapsisuus ja lapsettoman elämäntavan ihailu, oman tarpeen tyydytyksen nostaminen elämän tarkoitukseksi ja seksuaalisen poikkeavuuden hyväksyntä ja sen juhliminen.  Välittömin uhka eurooppalaiselle sivilisaatiolle ei kuitenkaan ollut hedonismi, professori lisäsi. Vaan biologian merkityksen kieltäminen historian moottorina ja ihmisryhmien välisten erojen selittäjänä.

– Kulttuuri ja politiikka, professori sanoi miettiväisenä ja piti taide paussin ennen kuin jatkoi. Kulttuuri ja politiikka ovat ihmisen yritys muuttaa maailma paikaksi, joka parhaiten kykenee tyydyttämään hänen omia tarpeitaan, niin henkisiä kuin aineellisiakin, hän lisäsi. 2000- luvun erikoisuus Euroopassa olikin niin sanottujen mutanttien esiin marssi, seksuaalisesti poikkeavien, eri rotuisten ja jopa kehitysvammaisten ilmestyminen niin politiikan kuin kulttuurinkin näyttämölle.

Professori piti pienen tauon ja kaiveli pöydällä lojuvia papereitaan. Kun hän oli löytänyt etsimänsä asetti professori piirtoheittimen kalvolle kuvasarjan, jossa oli arabimies, ruma vanha nainen, keski-ikäinen nainen ja vaikeasti kehitysvammainen sähköpyörätuolissa istuva mies.

 – Kaikki kuvassa olevat ihmiset ovat kuuluneet suomalaisen politiikan ja kulttuurin eturiviin. He olivat kansanedustajia ja ministereitä, yksi oli palkittu kirjailija, ohjaaja ja käsikirjoittaja ja tuo keski-ikäinen nainen toimi aivan Euroopan unionin terävimmällä huipulla. Kirjailija oli avoimesti lesbo ja tuo nuorin poliitikko oli adoptoinut itselleen eteläamerikkalaisen ja afrikkalaisen lapsen, professori täydensi. Voitte varmasti kuvitella, että nuo ihmiset tunsivat olonsa kotoisiksi hyvin toisenlaisessa maailmassa kuin te ja minä.

–  Meidän täytyy muistaa, professori sanoi ääntään korottaen, että ihminen yrittää muuttaa maailman omaksi kuvakseen. Kodikseen, jossa hänellä itsellään on hyvä olla. Ja sen missä meillä on hyvä olla määräävät ensi sijassa geenit. Nuo ihmiset, professori jatkoi osoittaen sormellaan piirtoheittimelle kuvastuneita kasvoja, halusivat inva vessat pakollisiksi kaikkiin koteihin ja rakennuksiin tai sitten he ajoivat oman rotunsa ja uskontonsa asiaa. Eivätkä nuo kuvan naiset suinkaan olleet kiinnostuneita edistämään oman heimonsa syntyvyyttä, voimaa ja puhtautta. Vaan päinvastoin he edistivät politiikka, joka suosi lapsettomuutta ja rotujen sekoittumista, koska lapsettomuus ja sekoittuminen olivat toimintamalleja, joita he olivat omassa elämässään noudattaneet. Kuvan naiset olivat eläneet, todennäköisesti jonkin epäterveen mutaation ohjaamina, naiselle sopimattoman elämän. He eivät jatkaneet sukuaan ja tunsivat varmasti olonsa vaivautuneeksi äitien ja heidän oikeiden lastensa seurassa ja pyrkivät siksi välttelemään tuollaista seuraa. Ja sen sijaan luomaan, epäilemättä itse asiaa tiedostamatta, normaaleista perhesuhteista vapaan maailman, jossa heillä itsellään olisi hyvä olla.

Professori tunsi liikuttuneensa omista sanoistaan, joi kulauksen vettä ja veti henkeä rauhoittuakseen ennen kuin jatkoi. 

– Meille biologian merkitys on itsestään selvä, mutta niinkin vähän aikaa sitten kuin minun lapsuudessani, tällaisten, meille aivan normaalien ajatusten esittäminen, oli äärimmäisen hankalaa.

Professori oli yli kahdeksankymmentävuotias ja hänen pitämänsä lähihistoriaa koskevat luennot olivat yliopistolla legendaarisessa maineessa, koska hän oli niin iäkäs, että oli elänyt läpi sen historian, josta oppilailleen kertoi.

– Katsokaapa tätä, hän sanoi ja asetti vanhan luokkahuonetta esittävän kuvan piirtoheittimelle. Kuvassa näkyi parikymmentä lasta, joista yli puolet oli tumma- tai mustaihoisia. Lisäksi kuvassa lähinnä kameraa istui leveästi hymyilevä kehitysvammainen poika. – Tämä kuva on otettu vuonna 2038, olen vuodesta varma, koska minä olen tuossa kuvassa. Tuo on minun luokkani Espoon Kirstinmäen yläasteelta.

– Tämä kuva on ajalta, jolloin murros vanhan ja uuden ajattelutavan välillä alkoi tapahtua. Ja tuota muutosta kuvaa, että tämä sama kuva oli omana aikanaan osa lehtijutun kuvitusta, jossa ylistettiin eri rotujen ja jopa vammaisten ja terveiden sekoittumista keskenään. Mutta kuvaan liittyy toinenkin tarina, joka kertoo tuosta murroksesta kenties vieläkin enemmän kuin tämä haalistunut valokuva.

Kuvan oikeassa reunassa istui kolme poikaa, jotka kaikki olivat suuri kokoisia ja tummia, mutta eivät niin mustia, että olisivat olleet perimältään täysin afrikkalaisia. – Nuo pojat kuvan perällä oikealla, professori sanoi, kiusasivat minua ja kaveriani, joka istuu kuvassa vierelläni. Me olimme kaikkia kolmetoista vuotiaita, mutta nuo tummat pojat olivat meitä isompia, niin kuin tummat pojat usein ovat, koska heidän puberteettinsa alkaa varhemmin, professori jatkoi. Nuo pojat kiusasivat meitä niin henkisesti kuin fyysisestikin ja pahinta oli, että vuosi tuon kuvan ottamisen jälkeen keskimmäinen noista pojista alkoi seurustelemaan kaverini pikkusiskon kanssa ja alkoi viettää aikaa heidän kodissaan.

– Ei liene tarpeellista mennä kiusaamisen yksityiskohtiin, se oli koulukiusaamista ei sen kummempaa, mutta tuo mainitsemani murros tuli elävästi esille, kun minä ja yksi kiusaajistani olimme jonkin yhteenoton jälkeen joutuneet rehtorin puhutteluun. Minä sanoin rehtorille, että meitä kiusataan koska olemme valkoisia ja kiusaajani sanoi, että valkoiset ovat rasisteja ja spermanaamoja ja että valkoisia poikia kuuluikin kiusata. Minä taas kutsuin kiusaajaani neekeriksi ja apinaksi.

– Rehtorille tilanne oli hyvin kiusallinen ja hän käski meitä molempia rauhoittumaan. Ja silloin minä tajusin ensikertaa tuon sukupolvien välisen murroksen. Meille, niin minulle kuin kiusaajalleni, oli täysin selvää, että ihonväri erotti meidät toisistamme, mutta rehtorille ja hänen ikäisilleen tuollainen eronteko oli kauhistus. Hän käski meitä molempia pyytämään toisiltamme anteeksi nimittelyämme ja sanoi, ettei ihonvärillä ollut mitään tekemistä kiusaamisen tai itsensä puolustamisen kanssa.

Professori katsahti yleisöönsä ja näki, että osa salin nuorista miehistä oli hämmentyneitä professorin kertomuksesta. Tumma kiusaaja alistamassa valkoista poikaa ja seurustelemassa tämän siskon kanssa oli näille nuorukaisille jotain niin perverssiä, että heidän oli vaikea käsittää sellaista Suomessa tapahtuneen. Ja vielä vaikeampi heidän oli käsittää, että heidän edessään seisova professori oli elänyt maailmassa, jossa tuollaisten asioiden annettiin tapahtua.

– No niin, eiköhän tämä ala olla pikkuhiljaa tässä, professori sanoi leppoisasti, kuin yrittäen rentoudellaan tyynnyttää kuulijoissaan syntyneen mielenkuohun. Jatkamme ensi kerralla samasta aiheesta ja keskustelemme toisesta 2030 luvun lopulla tapahtuneesta murroksesta, nimittäin Adolf Hitlerin rehabilitoinnista. Teidän on tätä ehkä vaikea ymmärtää, mutta viime vuosisadalla Hitleriä pidettiin historian suurimpana roistona. Joten voitte kuvitella miten myrskyisän vastaanoton hänen elämänkertansa, Adolf Hitler – Oikeat Aatteet, väärä vihollinen, sai ilmestyessään toisen maailmansodan alkamisen satavuotispäivän aattona, elokuussa 2039. Professori otti vielä muutaman päämäärättömän askelen yleisönsä edessä, palasi pöytänsä taakse istumaan ja sanoi, kuin vasta nyt muistaen opiskelijoiden läsnäolon. – Te voitte nyt mennä, luento on tältä päivältä päättynyt.

Professori jäi hetkeksi istumaan luentosaliin opiskelijoiden poistuttua. Hän oli ikäisekseen vielä hyvässä kunnossa, mutta nämä kaksi tuntia kerrallaan jatkuvat luennot olivat alkaneet viedä hänestä mehut. Hän työnsi käyttämänsä piirtoheitinkalvot luentosalin etuosassa olevan työpöydän laatikkoon ja valmistautui lähtemään kotiin. Hän poistui Porthanian suuresta salista, lukitsi luentosalin oven perässään ja kulki pyöröovista, jotka olivat vielä professoriakin vanhempia, ulos keväiseen ilmaan. Professori käveli pitkin Kluuvikatua ohi Kämpin ja Esplanadin puiston läpi kasarminkadulle, jota ylös kavutessaan hän oli alkanut hengästyä yhä pahemmin.

Helsingin kadut olivat puhtaat, puhtaammat kuin ne olivat olleet hänen nuoruudessaan, jolloin niitä olivat koristaneet ensin roskat, kerjäläiset ja tyhjät oluttölkit ja myöhemmin niitä oli tahrannut veri, jonka sanottiin puhdistaneen kansakunnan epäterveestä aineksesta. Ilma oli lämmin ja professori pysähtyi kirurgisen sairaalan kohdalle ja istui penkille hetkeksi lepäämään. Hän katseli siinä hetken ohi kulkevia ihmisiä, jotka olivat kaikki valkoisia ja puhuivat suomea, ruotsia tai saksaa. Paljon oli muuttunut hänen nuoruudestaan, professori ajatteli ja vaikka hänen olisi kuulunut tuntea iloa muutoksen johdosta, hän ei enää kyennyt iloitsemaan siitä samoin kuin miehuutensa päivinä. Professorin vaimo oli kuollut pari vuotta sitten, jonka jälkeen hänen yleinen mielialansa ja elämänhalunsa oli laskenut pykälän verran.

Yllätyksekseen hän oli huomannut, että vaimon kuolema oli isku, joka sai koko muun maailman vaikuttamaan hänestä äkkiä merkityksettömältä. Aivan kuin kaikki ne suuret asiat, joiden puolesta hän oli kamppaillut olisivat haalistuneet asteen verran. Professori ymmärsi edelleen historian, rodun ja kansakunnan merkityksen, mutta nyt ne tuntuivat asioilta, jotka olivat tärkeitä häntä paljon nuoremmille ihmisille, mutta eivät enää koskettaneet häntä henkilökohtaisesti.

Professori oli ottanut tavakseen ruokkia lokkeja työpäivänsä päätteeksi ja oli huomannut, että hän saattoi tällaisena lämpöisenä kevätpäivänä istua penkillään tunti kausia vajonneena muistoihinsa kuohuvasta nuoruudestaan. Nytkin hän oli päätynyt kotimatkansa päätteeksi pienen leipäpussin kanssa merenrantaan, jossa hän syötti hajamielisesti valkoisia kirkuvia lintuja ja muisteli opiskelijoilleen näyttämäänsä kuvaa ja kauan sitten päättynyttä nuoruuttaan.

Hänen äitinsä oli ollut, niin kuin melkein kaikki muutkin alueen valkoiset äidit, yksinhuoltaja. Hän oli ainoa lapsi, mutta toisin kuin monilla muilla, hänen äidillään oli työpaikka ja tämä oli tomera ja varsin hauskannäköinen nainen, joka piti hyvää huolta niin kodistaan kuin pojastaankin.

Tuleva professori oli arvostanut äitiään, joka oli vielä sitä sukupolvea, jolle rotu ei ollut niin itsestään selvästi osa hänen identiteettiään kuin professorin sukupolvelle. Varsinkin niille, jotka asuivat sellaisella alueella kuin tuleva professori äiteineen asui. Äiti oli epäileväinen muslimeja, maahanmuuttajia ja heidän jälkeläisiään kohtaan, mutta ei oikein osannut päättää, missä raja meikäläisten ja muukalaisten välillä kulki. Myöhemmin professori oli ymmärtänyt, että äiti oli, niin kuin ihmiset aina ovat, oman aikansa tuote.

Lapsena professori ei tuollaisia asioita vielä käsittänyt, vaan ajatteli, että äiti oli hänen kanssaan täsmälleen samalla aaltopituudella rodullisissa kysymyksissä ja sitä suurempi oli professorin järkytys, kun äiti esitteli hänelle uuden afrikkalaisen miesystävänsä. Mies oli musta kuin yö, pitkä ja lihaksikas ja ainakin kymmenen vuotta äitiä nuorempi. Professori oli vasta kolmentoista, mutta hän tiesi heti mistä suhteessa oli kysymys. Ja jos ei olisi tiennyt, valkeni se hänelle viimeistään seuraavana yönä, kun hän kuunteli äitinsä voihkinaa ja huokailua heidän makuuhuoneensa erottavan ohuen väliseinän toisella puolen.

Tuollaiset suhteet, jotka perustuivat toisaalta seksiin ja toisaalta haluun saada oleskelulupa olivat vielä 2030 luvun lopulla varsin yleisiä, eikä niitä pidetty mitenkään tuomittavina, niin kauan kuin molemmat osapuolet tiesivät mistä suhteessa todella oli kyse.

Mies, jonka nimi oli Ene, jättikin äidin pari kuukautta häiden jälkeen, saatuaan haluamansa oleskeluluvan ja saatettuaan tuoreen vaimonsa raskaaksi. Äidin käytös ja tummaihoisen pikkuveljen syntymä romuttivat kuitenkin nuoren professorin kunnioituksen äitiään kohtaan. Äiti oli loppujen lopuksi samanlainen kuin koko rappeutunut sukupolvensa. Omille mielihaluilleen antautuva naikkonen, joka asetti oman tarpeentyydytyksensä isänmaansa ja poikansa hyvinvoinnin edelle.

Kun professori oli viidentoista vanha, muutti hän pois äitinsä luota ja oli mukana satatuhatpäisessä joukossa, joka oli viemässä suurta adressia presidentille. Adressissa vaadittiin maahanmuuton lopettamista ja että suomalaisuus määriteltäisiin uudestaan biologisin perustein. Kuudes sukupuutto oli juuri alkamassa, hillitön velkaantuminen oli viimein romahduttanut maailmantalouden ja ennennäkemättömät ihmismassat olivat liikkeellä aavikoitumisen, kulkutautien ja liikakansoituksen riivaamasta etelästä kohti pohjoista ja Eurooppaa, jossa kerrottiin vielä olevan niin vettä kuin vehreitä metsiäkin.

Professori muisti kuinka ystävällisesti adressia vievät aikuiset, joista monet olivat yli viisikymppisiä suhtautuivat heihin mukana oleviin nuorukaisiin ja kuinka hän ja hänen ikätoverinsa olivat jo omaksuneet halveksivan asenteen vanhempia sukupolvia kohtaan, jotka olivat omalla moraalisella rappiollaan aiheuttaneet romahduksen ja länsimaita riivaavan lapsikadon.

Adressin viemisvuosi oli ensimmäinen, jolloin Suomessa syntyi enemmän ei valkoisia kuin valkoisia lapsia, sekä ensimmäinen jolloin islamilaiset juhlapyhät korvasivat kristilliset niissä kouluissa ja niillä alueilla, joissa muslimeilla oli ehdoton enemmistä.

Professori muisti kuinka naivisti asiaa oli mediassa käsitelty. Uutista valkoisten jäämisestä Suomessa vähemmistöön oli kuvailtu ”jännittäväksi” ja yksi lehti otsikoi juttunsa: ”Uusi suunta Suomelle” ja kertoi sitten, mitä kaikkea hyvää tällaisesta demografisesta muutoksesta seuraisi ja kuvitti juttunsa hymyilevillä huivipäisillä naisilla. Tilaston uutisointi toimi kuitenkin sytykkeenä yhteiskunnalliselle liikehdinnälle, joka johti lopulta vanhan järjestyksen kumoamiseen.

Professori liittyi neljäkymmentäluvulla järjestöön nimeltä Kaarle Martelin perilliset, joka oli nimetty Kaarle suuren isoisän mukaan, joka oli pysäyttänyt Arabien armeijat Poitiersin luona käydyssä taistelussa vuonna 732 ja jota professorin sukupolvi juhli Euroopan pelastajana. Professori oli matkustanut erinäisten vaiheiden jälkeen Italiaan, jossa hän oli ottanut osaa Välimeren meritaisteluihin, jotka olivat tosiasiassa olleet vain epätoivoisten pakolaisten teurastamista.

Professori istui penkillään leivänpala kädessään ja muisteli nuoruutensa Välimerta. Hän oli ollut konekivääriampuja kotikutoisella sotilasaluksella ja katsellut lasertähtäimen punaista pistettä, kun se piirtyi hänestä viidenkymmenen metrin päässä kelluvan veneen matkustajan poskeen. Afrikkalaisten veneitä oli satoja, ehkä tuhansia ja ne olivat suurimmaksi osaksi hänen edessään kelluvan veneen tapaisia surkeita paatteja, jotka oli ahdettu tupaten täyteen matkustajia.

Professori muisti kuinka hänen tähtäämänsä mies oli yrittänyt väistellä kasvoilleen piirtyvää punaista pistettä kuin se olisi ollut jokin inhottava hyönteinen. Hän muisti kuinka oli odottanut kädet hikoillen tulikomentoa samalla kamppaillen veneen keinunnan aiheuttamaa pahanolontunnetta vastaan. Professori muisti kuinka hän ennakoi oman ja afrikkalaisten veneen heilunnan ennen kuin painoi liipaisinta ja kuinka hänen ampumansa luoti läjähti miehen päähän hirveällä voimalla ja kuinka tämä vaipui kuolleena tovereittensa päälle.

Koko vene huusi ja kiljui, afrikkalaisia hyppi hädissään veteen ja lähti uimaan kuka minnekin. Professori ampui ensin täysin ääneti, pyyhkien vain silloin tällöin hikeä silmiltään, mutta ampumisen yhä jatkuessa ja heidän lähtiessään ajamaan takaa pakoon pyrkiviä veneitä, joissa osassa oli moottorin sijasta vain purje tai airot, hän huusi päämäärättömästi, saatana! Perkele! Vittu, helvetti! Ja välillä hänen suustaan tuli pelkkää karjuntaa, kunnes lopulta konekiväärin ammukset loppuivat ja he alkoivat ajaa veden varaan joutuneiden afrikkalaisten päälle tulittaen heitä pistooleillaan ja huitoen pitkillä veitsillään.

Jo tuolloin, tapahtumien ollessa täydessä vauhdissa, professori tajusi, että he olivat murhaajia ja että veden varaan joutuneiden afrikkalaisten teurastamien oli täysin tarpeetonta. He olisivat voineet hinata afrikkalaiset veneineen takaisin sinne mistä he olivat tulleetkin ja yksi suuremmista aluksista, oikea Italian lipun alla purjehtiva sotalaiva heittikin pelastusverkkonsa vesille ja alkoi hinata kylkiinsä tarttuneita onnettomia kohti Afrikan mannerta. Mutta kun muut pienemmät veneet huomasivat teon, ne ajoivat sotalaivan kylkeen ja alkoivat ampua verkoissa roikkuvia miehiä. Professori muisti hyvin yhden ampujan. Espanjalaisen näköisen miehen, joka nosti kiväärin poskelleen ja tähtäsi afrikkalaisia. Katseli heidän hätäänsä ja pelkoaan, joskus ampui ja joskus oli vain ampuvinaan ja nauroi kaiken aikaa makeasti.

Samanlaista raakutta tapahtui myöhemminkin Pohjois-Afrikassa, jonka suurimmat kaupungit ja satamat Eurooppalaiset ottivat veristen taisteluiden jälkeen hallintaansa, pysäyttääkseen Välimerelle suuntautuvan muuttoliikkeen. Tapahtui raiskauksia, murhia ja varkauksia. Professori yritti olla muistoissaan objektiivinen ja ajatteli, että kaikkea pahaa olisi voinut tapahtua monin verroin enemmänkin, mutta objektiivisuus ei saanut hänen raskasmielisyyttään kaikkoamaan. Hän muisti kauniin hunnutetun naisen, jonka he olivat riisuneet alastomaksi ja halun, joka hänessä syttyi naista kohtaan. Hän muisti kuinka oli painanut kätensä naisen täyteläisille rinnoille ja kuinka hän työnsi naisen sänkyyn makaamaan, jossa otti tämän väkisin.  

Professori mietti usein, että psykologisessa mielessä heidän käymänsä taistelut ja tekemänsä raakuudet olivat kosto, ei vain arabeille ja afrikkalaisille, jotka olivat yrittäneet jo vuosikymmeniä vallata heidän maansa ja viedä heidän naisensa. Vaan heitä edeltäneille sukupolville, jotka olivat olleet heikkoja ja rappeutuneita ja antaneet tuon kaiken tapahtua, ja suorastaan edistäneet omaa häviötään.

Eivätkä raakuudet suinkaan jääneet Afrikkaan ja Välimerelle, vaan vielä pahempaa oli odotettavissa kotona Suomessa, jossa kuudennen sukupuuton köyhdyttämä maa hajosi etnisten ryhmien tilkkutäkiksi, joista vahvimpana ja edelleen lukumääräisesti suurimpana olivat valkoiset. Poikkeustila julistettiin, eduskunta hajotettiin ja kansalaisuus määriteltiin ihmisten perimän mukaan siten, että suomen kansalaisen täytyi olla perimältään vähintään 80 prosenttisesti valkoinen. Perheitä hajosi, kuten professorin oma perhe, ja niiltä jotka menettivät kansalaisuutensa kiellettiin lähes kaikkien ammattien harjoittaminen ja pian heidän omaisuuttaan alettiin ottaa valtion haltuun. Pakkosterilisaatioista ja karkotuksista tuli arkipäivää ja elintarvikepulan yltyessä yhä pahemmaksi alettiin oleskeluoikeutensa menettäneitä siirtää Itä- ja Pohjois-Suomeen suurille leireille, joista heidän toivottiin pakenevan Venäjälle tai yksinkertaisesti kuolevan nälkään.

Professori istui pitkään penkillä vielä senkin jälkeen, kun hänen lokeille tarjoamansa leivät olivat loppuneet. He olivat pelastaneet Euroopan, niin sanottiin, ja professori uskoi sen, mutta silti jokin kalvoi hänen sisintään. Hän oli jo vanha mies ja kohta hänen aikansa tulisi täyteen, niin kuin hänen vaimonsa aika oli tullut täyteen pari vuotta aiemmin.

Biologiaan perustuva maailmankuva ei ollut tuonut mukanaan, vain kansalaisuuden uutta määritelmää. Se oli tuonut mukanaan myös eugeniikan ja rodunjalostuksen. Mutta ennen kaikkea se oli tuonut halveksunnan vanhoja ja heikkoja kohtaan. Sillä eivätkö juuri vanhat ja heikot olleet syy Euroopan rappioon, vieraan aineksen maahantunkeutumiseen, ekologisen katastrofiin, nälänhätiin ja väkivaltaan?

Siksi hänen vaimonsakin oli kuollut kotona, sillä vanhuksia ei enää hoidettu sairaaloissa. Vaimo oli yskinyt verta, mutta oli säilyttänyt rohkeutensa loppuun saakka. Hänen kuolemansa oli kaunis, ainakin jos sitä vertasi moniin niistä kuolemista, joita professorikin oli elämässään joutunut todistamaan. Heillä oli seitsemän lasta ja kolmekymmentä lastenlasta, jotka kaikki kävivät vaimon viimeisen elinviikon aikana jättämässä hyvästinsä. Ja kun vaimo sitten viimeisenä yönään alkoi yskiä, menetti tajuntansa, eikä enää herännyt, haalistui koko maailma professorin ympärillä.

Vihdoin professori nousi kankeasti penkiltään ja lähti köpöttämään kotiinsa. Hän ei ajatellut enää mitään, ei nuoruuttaan eikä historian kuohuja. Hän oli vain vanha mies, joka ikävöi vaimoaan ja halusi päästä kotiin lepäämään.