Yksi suurimpia sodan jälkeisen ajan muutoksia maassamme on ollut kaupungistuminen. Vielä niinkin myöhään kuin 1950- luvulla suurin osa suomalaisista asui maaseudulla. Tilanne kuitenkin muuttui nopeasti ja 1960- luvun alussa alkanutta maaseudun tyhjenemistä kutsutaankin suureksi muutoksi. Suomalaisten kaupunkien kasvaessa alkoi myös muuttoliike Ruotsiin, jonne työn ja paremman elämän perässä muutti kuusi- ja seitsemänkymmentäluvuilla yli 300 000 suomalaista. Ruotsissa elettiin tuohon aikaan nousukautta, joten töiden löytäminen ei suurimmalle osalle suomalaisista tuottanut ongelmia. Ongelmiakin toki oli ja vielä yhdeksänkymmentäluvulla Tukholmassa saattoi törmätä niin sanottuihin Slussenin sisseihin, eli Tukholmassa majaileviin suomalaisiin pultsareihin. Suomalaisten ongelmat Ruotsissa olivatkin samankaltaisia kuin Suomessakin, eli alkoholismia, huumeiden käyttöä ja niihin liittyvää rikollisuutta.

Nyt kun Ruotsiin muutosta on kulunut jo puoli vuosisataa voidaan sanoa, että suomalaiset ovat pitkälti sulautuneet osaksi ruotsalaista kantaväestöä kulttuurisen assimilaation ja avioliittojen kautta. Sulautumista on edesauttanut se, että Suomen ja Ruotsin väliset kulttuuriset erot ovat marginaalisia, eivätkä suomalaiset juuri poikkea ruotsalaisista ulkonäkönsäkään puolesta.

Karkeasti ottaen samaan aikaan Ruotsiin muuton kanssa alkoivat myös pohjoisafrikkalaiset, erityisesti algerialaiset muuttaa Ranskaan. Algerialaisten muuton syytkin olivat aluksi pitkälti samat ja johtuivat Toisen maailmansodan jälkeisestä nousukaudesta. Ranskalainen teollisuus tarvitsi työvoimaa ja rekrytoi erilaisiin suorittavan työn tehtäviin tekijöitä juuri itsenäistyneistä siirtomaistaan Pohjois-Afrikassa.

Muuttoliikkeen alku kolmannesta maailmasta Eurooppaan onkin suorassa yhteydessä eurooppalaisten siirtomaiden itsenäistymiseen ja Toista maailmansotaa seuranneeseen taloudelliseen nousukauteen. Englantilainen historioitsija Andrew Hussey on kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan nimeltä The French Intifada, joka käsittelee Ranskan vaikeaa suhdetta, sen entisiin siirtomaihin, sekä Ranskassa asuviin arabeihin. Kirja on paljolti Ranskan kolonialismin historiaa, mutta Hussey aloittaa sen kuvauksella mellakasta, jonka keskelle hän sattui kävelemään Pariisin pohjoisella rautatieasemalla palatessaan töistä kotiin 27.3.2007. Mellakka oli alkanut kongolaisen miehen pidätyksestä, joka yritti päästä metron laiturialueelle ilman lippua. Mies oli poliisin vanha tuttu ja hänen pidätyksensä oli kovaotteinen.  Asemalla aikaansa viettävät nuoret arabit ja afrikkalaiset olivat alkaneet protestoimaan ja mellakka oli valmis. Husseyn mukaan mellakka paisui kooltaan sellaiseksi, joka olisi missä tahansa muussa Euroopan maassa ravistellut maan hallitusta. Ranskassa mellakka oli puolestaan iltauutisten pääaihe, jota seurasi pari päivää heikkolaatuisia analyyseja, jonka jälkeen koko sattumus vaipui unholaan.

Husseyn mukaan se, mitä mellakoivat nuoret huusivat, kertoi paljon siitä, mitä Ranskassa tapahtuu. Mellakoitsijat eivät ensiksikään huutaneet ranskaksi, vaan arabiaksi ja mitä he huusivat, tarkoitti Husseyn mukaan Fuck France! Husseyn haastatteleman ranskanjuutalaisen filosofin Alain Finkielkrautin mukaan Ranskassa tasaisin väliajoin toistuvat mellakat eivät olekaan, niin kuin usein halutaan ajatella, kapinaa sosiaalisesti epäoikeudenmukaista ranskalaisyhteiskuntaa vastaan. Vaan ne ovat yksinkertaisesti kapinaa ranskalaista yhteiskuntaa vastaan.

Suurimmat Ranskaa ravistelleet levottomuudet kuten vuoden 2005 mellakat ja vuosien 2015 ja 2016 tuhoisat terrori-iskut Pariisissa ja Nizzassa, ovat nousseet meilläkin otsikoihin, kuten myös viimeisimmät keltaliivien mielenosoitukset. Amerikkalainen ajatushautomo Gatestone institute puolestaan seuraa Ranskan tilannetta meikäläistä mediaa tarkemmin ja sen uutiset ovat pitkälti linjassa Husseyn kirjassaan esittämien havaintojen kanssa. Näköalattomuuden ja rikollisuuden riivaamat getot paisuvat, niiden asukkaat eivät ajattele itseään ranskalaisina ja demografisesti kasvava islam haastaa yhä avoimemmin sekulaarin ranskalaisen yhteiskunnan.

Ranskasta rapakon taa.

Thomas Sowell on amerikkalainen taloustieteilijä ja intellektuelli, jota voidaan pitää yhtenä viime vuosikymmenten tärkeimmistä konservatiiviajattelijoista. Monien muiden teostensa lisäksi, Sowell on kirjoittanut myös siirtolaisuudesta erinomaisen kirjan nimeltä Migration and Cultures. Kirjassaan Sowell käy läpi juutalaisten, saksalaisten, italialaisten, japanilaisten, kiinalaisten ja intialaisten siirtolaisten vaiheita eri aikoina eri puolilla maailmaa. Yksi Sowellin lopputulemista on, että eri siirtolaisryhmät säilyttävät yleensä omat piirteensä ja kulttuurinsa riippumatta siitä minne ryhmän jäsenet päätyvät. Esimerkiksi saksalaiset olivat aina saksalaisia ja käyttäytyivät niin kuin saksalaiset käyttäytyvät riippumatta siitä muuttivatko he 1700- luvulla Venäjälle vai 1900- luvulla Brasiliaan. Toisin sanoen saksalaiset olivat tehokkaita ja järjestelmällisiä, aivan niin kuin heidän maansakin on tehokas ja järjestelmällinen, koska siellä asuu tehokkaita ja järjestelmällisiä saksalaisia.

Yksi Sowellin tutkimista ryhmistä olivat japanilaiset ja yksi maista, joihin japanilaisia muutti oli Kanada. Parikymmentätuhatta japanilaista muutti Kanadaan 1800- luvun lopulta alkaen, joista suurin osa saapui maahan 1900-luvun puolella ennen Ensimmäistä maailmansotaa. Japanilaiset työskentelivät Kanadassa paljolti kalastajina ja pienyrittäjinä, kunnes Kanada liittyi Toiseen maailmansotaan ja Kanadan japanilaiset siirrettiin internointileireille aivan kuten tehtii Amerikassakin ja he olivat pakotettuja myymään omaisuutensa polkuhintaan. Menetettyään kaiken sodan alussa ja vietettyään sodan surkeissa oloissa kanadalaisilla leireillä, olivat japanilaiset sodan loputtua luonnollisesti puilla paljailla.

Koska japanilaiset olivat onnekseen japanilaisia he nousivat ahkeruutensa ja älykkyytensä avulla nopeasti jaloilleen. Ja vuonna 1979 tehdyssä selvityksessä kävikin ilmi, että Kanadan japanilaisten tulot olivat 13 % korkeammat kuin kanadalaisten tulot keskimäärin.

Kun japanilaisten, suomalaisten ja algerialaisten maahanmuutosta oli kulunut 50 – 60 vuotta, oli japanilaisten tulotaso saavuttanut tai ylittänyt muiden kanadalaisten tulotason. Suomalaiset olivat assimiloituneet osaksi Ruotsin työväen- ja keskiluokkaa ja Ranskan arabit keskittyneet Pariisia ja Marseilia ympäröiviin lähiöihin, joissa he käyvät matalan intensiteetin sotaa Ranskaa vastaan.

Ja kuitenkin. Kaikki edellä mainitut ryhmät edustavat työperäistä maahanmuuttoa, jonka tarpeellisuus meilläkin nousee aika ajoin otsikoihin.

Kuten suomalaisten, algerialaisten ja japanilaisten esimerkit osoittavat, ei pelkkä työperäisyys itsessään kerro mitään siitä mitä jonkin ihmisryhmän maahanmuutosta vastaanottavalle yhteiskunnalle seuraa. Maahanmuutto on hyvin monisyinen yhteiskunnallinen ilmiö, mutta siinä on aina kolme muuttujaa, jotka pitkälti määrittävät sen mitä maahanmuutosta seuraa. Ja nuo muuttujat ovat kuka muuttaa, mihin muuttaa ja milloin muuttaa. Kaikille tulisikin olla itsestään selvää, että ketä muuttajat ovat on tärkeää.

Esimerkiksi japanilaiset käyttäytyvät eri tavalla kuin algerialaiset, joten heidän maahanmuutollaan täytyy olla jossain määrin erilaisia seurauksia kuin mitä vastaavalla algerialaisten maahanmuutolla olisi. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon, että mellakointi ja islamilainen fanatismi on yleisempiä Ranskan algerialaisten kuin Kanadan japanilaisten keskuudessa.

Mihin muutetaan on myös tärkeää. Sillä eihän kukaan ajattele, että muutto töihin Suomeen on sama asia kuin muutto töihin Venäjälle tai Saudi Arabiaan. Milloin on tärkeää, koska maat ja ihmiset muuttuvat ajan myötä. Esimerkiksi suomalaisten oli helppo työllistyä 1960- luvun Ruotsissa, koska tarjolla oli paljon suorittavaa työtä, jota voi tehdä ilman kielitaitoa ja koulutusta. 2010- luvun Suomessa on puolestaan tarjolla paljon toimeentulotukea, asumistukea ja lapsilisiä, vaikkei mihinkään työllistyisikään. Seikka, joka on onnen omiaan pitämään noiden työperäisten maahanmuuttajien vaimot, ja useimmiten heidän tyttärensäkin, turvallisesti kotona nyrkin ja hellan välissä.

Nuo kolme pointtia, kuka, milloin ja minne, on tärkeä muistaa, koska maahanmuuton hyödyllisyyttä perustellaan usein kansainvälisillä tutkimuksilla, joiden oletetaan todistavan, että kulloinkin kyseessä oleva maahanmuutto on taloudellisesti järkevää. Onkin niin, että esimerkiksi japanilaisten maahanmuutto Kanadaan on varmasti ollut taloudellinen menestys, mutta tuo maahanmuutto ei kerro mitään siitä, mitä vaikkapa senegalilaisten siivoojien maahanmuutosta Suomelle seuraa. Ja kuinka se voisikaan kertoa? Sillä senegalilaisethan eivät tunnetusti ole japanilaisia, Suomi ei ole Kanada, eikä nyt ole vuosi 1911.   

Maahanmuutossa on aina myös neljäs ulottuvuus, eli se kuinka paljon maahanmuuttajia kulloinkin on. Mutta jos pidättäydytään noissa kolmessa pointissa, niin mielestäni niistä tärkein on tuo ensimmäinen, eli kuka muuttaa? En minä ainakaan ole kuullut paikasta, jossa japanilaisten maahanmuutto olisi ollut erityisen tuhoisaa vastaanottavalla yhteiskunnalle. Enkä myöskään muista kuulleeni arabien muuttoliikkeestä, joka olisi ollut huikaiseva menestystarina muille kuin paikallisille huivikauppiaille.

Taloudellisessa mielessä on tietysti hyvää ja huonoa maahanmuuttoa, mutta olisi hyvä muistaa, että maahanmuutolla on myös kauaskantoisempia seurauksia. Seurauksia, joita voi olla hyvin vaikea ennakoida, varsinkin, jos unohtaa pitää nuo kolme pointtia mielessään.