Pieniä tarinoita

Paranoia

Lauantai 29.2.2020 klo 9:31


Vasta kun pelko on jatkuvaa ymmärtää mitä se todella on. Siitä ei ole pakotietä, koska se on kaikki, eikä sen ulkopuolella ole mitään minne paeta.

Alussa oli uni. Vai onko mitään alkua olemassakaan? Ehkä minä muistan väärin. Ehkä kaikki on aina ollut näin, eikä sellaista normaalia todellisuutta, jossa minäkin kuvittelen eläneeni, ole koskaan ollutkaan. Ehkä kaikki hyvä onkin vain kuvitelmaa ja painajainen on se mihin me heräämme, eikä toisin päin.

Unessa olin suihkussa. Suihku oli karu ja sijaitsi maalaamattomassa kellarissa. Pannuhuoneessa, jossa kaikki oli harmaata, kosteaa ja kylmää. Unessa minusta tuntuu, että jokin on pielessä, että suihku ei kuulu tuollaiseen paikkaan, eikä minun kuuluisi olla siellä. Alan kuitenkin riisuutua, koska tiedän, vaikkakaan en muista miksi, että minun on peseydyttävä. Alan peseytyä, mutta tunnen itseni hermostuneeksi, koska en tiedä kuinka talosta pääsee ulos. Tiedän vain, että oven takana on pitkä käytävä, jota minun on kuljettava. Tässä vaiheessa unta häpeän vielä pelkoani ja yritän työntää sen pois mielestäni.

Sitten ilmestyvät muurahaiset. Ensin niitä on vain muutama. Ne ryömivät esiin lattiakaivosta, nousevat takajaloilleen ja tarkkailevat ympäristöään. Yritän olla kiinnittämättä niihin huomiota, mutta niitä on koko ajan enemmän ja enemmän. Vesi ei vaikuta niihin mitenkään. Ne ilmestyvät viemäriaukosta mustana vanana ja tulevat minua kohti. Alan puistelemaan ötököitä iholtani samalla kun peräännyn lattialla lojuvalle vaate mytylleni. Nostan t-paitani maasta, mutta se on täynnä muurahaisia. Ravistelen sitä ja muurahaisia varisee päälleni. Ne lähtevät etenemään käsivarttani pitkin ja paita putoaa käsistäni.

Lattia on täysin muurahaisten peitossa ja niitä kiipeää jo seinillä ja katossakin. Yksinäinen hehkulamppu alkaa hämärtyä muurahaisten tungeksiessa sen päälle. Kohta huone pimenee kokonaan. Yritän löytää oven, mutta muurahaiset ovat kaikkialla. Ne kuhisevat tasaisena mustana mattona seinillä, niitä on hiuksissani ja jaloissani. Ne kiipeävät alastonta vartaloani pitkin, samalla kun yritän hieroa niitä iholtani. Ne ryömivät suuhuni, silmiini ja peräaukkooni.  

Ja sitten minä herään hikisenä ja täristen. Huoneeni on pimeä, enkä saa enää unta.  

Niin se alkoi, jos mitään alkua on koskaan ollutkaan. Mitä, jos todellista onkin vain loppumaton kauhu?

Muutama yö meni sängyssä pyöriessä. Sitten yhtenä iltana en halunnut enää nukahtaa. Silloin, ensimmäisellä kerralla, kun hain unta alkoholista, se tuntui lähinnä jännittävältä. En tuntenut pelkoa sen paremmin rappukäytävässä kuin kadullakaan. Ilmassa oli sähköä, huhtikuisen pakkasyön kirpeyttä. Kävelin lähimmälle juna-asemalle. Ajoin keskustaan ja menin ensimmäiseen avonaiseen baariin. Se tuntui seikkailulta, vaihtelulta tylsään elämääni. Aivan kuin olisin jossain elokuvassa. Tarinan sankari istuu kapakassa hukuttamassa murheitaan viskiin ja olueen.

Se oli silloin. Eivät ne murheet tietenkään mihinkään hukkuneet. Hoipuin kotiin neljän jälkeen aamulla ja jätin menemättä seuraavana päivänä töihin. Viina ja krapula eivät auttaneet mitään. Muurahaiset eivät jättäneet minua rauhaan. Ne ovat pieniä, niin pieniä, että mahtuvat kulkemaan pienimmistäkin raoista. Aloin näkemään niitä valveillakin, varsinkin öisin, kun heräsin painajaisistani. Hämärän huoneeni nurkissa ja sängylläni peittoni poimuissa. Tunsin päänahkani kutisevan, kun ne ryömivät hiuksissani. Ja minä raavin itseäni, yritin murskata niitä sormenpäilläni, mutta mikään ei auttanut. Ne vain livahtavat muualle ja kutina siirtyi toiseen paikkaan.

Mieleeni tulivat elämäni ensimmäiset treffit 16 vuotiaana. Tyttö oli kotoisin Venäjältä ja puhui murtaen suomea. Tyttö ei ollut kaunis, enkä ollut treffeistä erityisen innostunut, muistan vain, että hänellä oli lyhyet hiukset ja me istuimme kahvilan pöydässä toisiamme vastapäätä. Tyttö ojensi kätensä pöydän yli, kosketti käsivarttani ja sanoi jotain venäjäksi. Ihoni oli kananlihalla ja tyttö naurahti, hän sanoi, että venäjäksi kananliha oli muurahaisia iholla.

Pelko on muuttunut jatkuvaksi. Todellinen pelko ei ole mikään ulkoinen uhka, jota vastaan voi taistella tai jota voi paeta. Todellinen pelko on jotain muuta. Kun suljen silmäni tai vetäydyn peittoni alle, tunnen kihelmöinnin ihollani. Puristan silmiäni kiinni yrittäen olla ajattelematta tai katsomatta sitä mikä kihelmöinnin aiheuttaa. Ja kun en kestä enää avaan silmäni, heitän peiton päältäni ja hyppään ylös sängystä. Ja silloin minä näen ne! Muurahaiset tulvimassa sisään huoneeni pimeistä nurkista, tunnen kutinan voimistuvan hiuksissani ja kompuroin ulko-ovelle. Olen alasti. Vedän vain pitkän takin ylleni ja syöksyn rappuun ja sieltä taloni pihalle.

Seison ulkona paljain jaloin pitkässä takissani. Talon edusta on lamppujen valaisema. Koetan lakata raapimista itseäni ja rauhoittua, hengitän syvään ja palaan takaisin kotiin.

Kauhu laantuu, mutta pelko jää minuun. Menen kylpyhuoneeseen ja katson itsenäni peilistä. Hiukseni ovat sekaisin ja kasvojani peittää harva sänki. En kuitenkaan ole laiha taikka jäntevä, vaan edelleen löysä ja pyylevä. Kavahdan omaa vastenmielisyyttäni, androgyynistä olemustani ja omaa heikkouttani. Peilikaappia vastapäätä olevalla seinällä on myös peili, jonka edellinen asukas on siihen liimannut. Katsoessa peilikaapin kautta toiseen peiliin saa aavistuksen äärettömyydestä. Loputtomassa näkymässä on jotain pelottavaa ja yritän olla katsomatta sitä. Nyt katseeni osuu peiliin ja säpsähdän. Jossain kaukana, peilimaailman syvyydessä liikkuu jotain, jotain joka ei ole heijastus tästä maailmasta. Käännyn vaistomaisesti ympäri ja katson vastakkaisella seinällä olevaan peiliin, mutta näen vain itseni. Olen selin peilikaappiin ja katson taas äärettömyyteen, mutta näen vain loputtomasti toistuvan kuvan itsestäni tuijottamassa kylpyhuoneeni peiliin. Tunnen helpotusta ja käännyn taas peilikaappiin päin. Ojennan käteni ottaakseni peilikaapista partahöylän, kun katson taas äärettömyyteen. Ihokarvani nousevat pystyyn. Siellä on jotain, siellä kaukaisuudessa, jokin liikkuu. Pakeneeko se? Vai tuleeko se lähemmäs? Kauhu lamauttaa minut ja tunnen kuinka jalat pettävät allani. Paniikkireaktio ei tuo helpotusta, se ei vie kauhua pois. Tuijotan lattialta peiliä odottaen, että jotain kiipeä siitä ulos. Ryömin kylpyhuoneesta täristen ja telkeän oven kiinni perässäni.

Vietän loppuyön sohvan nurkassa katsellen televisiota. Se rauhoittaa minua. Televisio luo tunteen yhteydestä johonkin, sen ollessa päällä tuntuu, että en ole täysin yksin. Se luo tunteen normaalista todellisuudesta, joka on olemassa vielä tuolla jossain.

Menen kylpyhuoneeseen vasta seuraavana päivänä. Haluaisin rikkoa peilin, mutta pelkään, että siitä seuraisi jotain hirveää. Että se, mikä se nyt onkin valuisi sirpaleista lattialle.

Kun pelko ottaa valtaansa alkaa ajatella kaikenlaista järjetöntä, jonka tietää itsekin olevan hullua. Tietää, mutta tieto ei auta mitään, koska pelko pistää epäilemään myös tietoa itseään.

Muurahaiset eivät ole hävinneet minnekään. Ne ovat inhottavia. Unissani ne ovat alkaneet tunkea sisään silmiini. Herään ja silmiäni hieroen. En uskalla katsoa peiliin, koska pelkään näkeväni silmieni pullistelevan, kun muurahaiset kulkevat niiden sisällä. Muurahaisia on kaikkialla. Miksi? Miksi muut eivät pane niitä merkille? Niitä on keoissa, kivien alla, onkaloissa ja talojen kellareissa. Miksi me emme tapa niitä?

Kysyin tätä lääkäriltä, jonka vastaanotolle olin päässyt. Hän mutisi jotain vaivaantuneena. Miksi hän oli vaivaantunut? Käyttäytyikö hän kuin mies, joka varjelee jotain kaameaa salaisuutta. Tietääkö hän, että emme kykene tuhoamaan niitä. Sehän on fakta. Sanotaan, että muurahaiset selviävät vaikka ydintuhosta. Todellinen valtias kykenee tuhoamaan vihollisensa. Jos me emme kykene, emmekö ole valtiaita. Ja jos emme ole, niin mitä me sitten olemme?

Minulle määrättiin lääkkeitä.

Lääkkeistä tulee kummallinen olo. Nukahdan helpommin, mutta painajaiset ovat pahentuneet. Minä en ole enää niissä mukana. On vain maailma, joka on kellertävä, tasainen ja ääretön. Taivasta ei erota maasta. Ja sitten ne tulevat. Ensin yksittäin ja sitten loputtomasti, äärettömänä mustana massana, joka hautaa kaiken alleen. Ja sitten konemainen, täydellisen tasainen naisääni ilmoittaa, että nyt tulee maailmanloppu, ja sitten minä herään.

Lähdin eilen kotoani, enkä palaa sinne enää koskaan. Sulloin joitakin tavaroita reppuuni, mutta tärisin niin, ettei pakkaamisessa ollut mitään järkeä. Kourallinen likaisia sukkia, vanha sanomalehti ja paketti näkkileipää. Tärkeintä oli päästä ulos. Olin herännyt aamuyöllä painajaiseen, olin yltä päältä hiessä ja menin vessaan. En uskalla enää käydä suihkussa, vaan huuhtelin itseäni kraanavedellä. Aluksi vältin katsomasta peiliin, mutta sitten en enää malttanut. Astuin sivuun peilikaapista ja liikuin varovasti kohti peilin keskustaa. Silloin minä näin, että se liikkui ja siitä huokui jotain, jotain joka oli sanoinkuvaamatonta. Tunsin muurahaisten juoksevan pitkin selkäpiitäni. Se oli tulossa ulos.   

Avainsanat: Satu


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini