Pieniä tarinoita

Laman lapset

Torstai 2.4.2020 klo 22:55


1990- luvun lamasta alkoi muutos, jonka merkitys suomalaiselle yhteiskunnalle on ollut vähintään yhtä suuri kuin 1960- luvulla alkanut maaseudun tyhjeneminen.

Lamasta alkanut muutos oli alkujaan taloudellinen, mutta toimeentuloedellytysten muuttuminen aiheutti myös elämäntapojen muutoksen, josta Suomi ei ole vieläkään toipunut. 90- luvun laman seurauksena työttömyydestä, joka oli aiemmin ollut lyhytkestoista ja ohimenevää tuli pysyvä ilmiö, jonka ei koskaan odotettukaan päättyvän. Tämä oli historiallisesti aivan uutta, sillä aiemmin joutilaana saattoivat olla vain kaikkein rikkaimmat ja tavallisille ihmisille työttömyys oli merkinnyt puutetta ja kurjuutta.

Vielä kolmekymmentäluvun laman aikana työttömyys tarkoittikin aliravitsemusta ja puutostauteja, mutta yhdeksänkymmentäluvulla kun yhteiskunnan turvaverkot oli saatu viritetyksi paikoilleen työttömyys ei tarkoittanut enää suoranaista nälkää ja kurjuutta, vaan kontrollin menetystä ja häpeää. Ja niin epämiellyttäviä kuin nuo kaksi viimeksi mainittua ovatkin, niin kontrollin menetykseen ja häpeään oli paljon helpompi tottua kuin tyhjään vatsaan ja sairauksiin.

Kaikesta byrokratiasta ja sosiaaliturvaan liittyvästä tahallisesta ja tahattomasta nöyryyttämisestä huolimatta, 90- luvun lamassa hyvinvointivaltion tukiverkot kestivät. Ongelma oli, että ne kestivät liian hyvin. 90- luvulta alkaen yhä useampi suomalainen tottui elämään näiden taikka noiden tukien varassa tai vähintään niiden avustamana. Ja kun erilaiset tuet alkoivat muodostaa yhä suuremman osan ihmisten tuloista riskien ottamisesta yrittämisen tai määräaikaisten työsuhteiden muodossa tuli yhä vähemmän houkuttelevia. Eikä noihin tukiin liittyvän byrokratian kafkamaisuus lainkaan helpottanut töiden vastaanottoa tai yrittäjyyttä, vaan teki riskien välttelemisestä yleisesti hyväksytympää.

Kun yhä suurempi osa ihmisistä oli passivoitunut paikoilleen muodostui uusi sosiaalinen normi, jossa mansikoiden poimintaan lähtöä alettiin pitää parhaimmillaan erikoisena ja pahimmillaan hulluna, eikä sitä kaksituhattaluvulle tultaessa kukaan työttömiltä enää odottanutkaan.

Niitä ihmisiä, jotka eivät lähteneet poimimaan mansikoita, vaan viettivät aikansa työelämävalmennuksessa tai seisoskelemalla leipäjonoissa alettiin jossain vaiheessa 90- lukua kutsua syrjäytyneiksi. Syrjäytynyt on hieman epämääräinen termi, mutta yleisesti ottaen syrjäytyneet ovat ihmisiä, jotka eivät tee mitään, eivätkä ota osaa normaaliin elämään tai yhteiskunnan toimintaan. Syrjäytyneet ovat tyypillisesti pitkäaikaistyöttömiä tai sitten heidät on siirretty kokonaan työvoiman ulkopuolella nauttimaan pientä työkyvyttömyyseläkettä. Usein syrjäytyneillä on päihde- tai mielenterveysongelmia, mutta nuo ongelmat eivät ole syrjäytymisen perimmäinen syy, vaan syrjäytymisen perimmäinen syy on yksinkertaisesti tarpeettomuus. Suomeen syntyi lamavuosina ihmisten luokka, joita kukaan ei tarvitse mihinkään ja tuo kokemus omasta tarpeettomuudesta ja kuulumattomuudesta mihinkään on se, mikä ihmiset syrjäyttää.

Tietysti on myös ihmisiä, jotka syrjäytyvät, koska he ovat hulluja tai juoppoja, mutta hulluja ja juoppoja on ollut aina ja tulee aina olemaankin. Syrjäytyneistä suurin osa tulee hulluiksi ja juopoiksi yksinkertaisesti saadakseen aikansa kulumaan. Ja jos asiaa hetken ajattelee, niin kyllä sinäkin tulisit hulluksi ja rupeaisit ryyppäämään, jos tietäisit, että kukaan ei kaipaa, kukaan ei tarvitse sinua ja olet istunut viimeiset seitsemän vuotta yksiössäsi katsomassa televisiota.

Syrjäytyminen alkoi 90- luvun suuresta lamasta, kun työttömyys oli todellista. Töitä ei kerta kaikkiaan ollut, ei missään, eikä minkäänlaisia. Kun lama sitten alkoi vuosikymmenen puolivälissä helpottaa oli liian moni jo ehtinyt passivoitua ja tottunut siihen, että heidän tarpeettomuutensa oli asioiden normaali tila.

Isossa kuvassa vienti oli kuitenkin alkanut vetämään ja valtion kassaan kilisi mukavasti verotuloja, joten kaikki kivuliaat uudistukset, kuten velkaantuneiden yrittäjien armahdukset ja sosiaaliturvajärjestelmän remontti, päätettiin siirtää jonnekin hamaan tulevaisuuteen.

Hamassa tulevaisuudessa odottivat kuitenkin maahanmuuttajat ja halpaa rahaa tarjoavat ylikansalliset pankit, joista toinen näytti tarjoavan ratkaisun työmarkkinoiden kohtaanto-ongelmaan ja toinen valtion budjetin ammottaviin aukkoihin. Syrjäytyneet voitiin hyvillä mielin unohtaa ja heidän pääasialliseksi tehtäväkseen tuli työllistää virkailijoiden, sosiaalityöntekijöiden, konsulttien ja asiantuntijoiden armeija, jotka pitivät kokouksia symposiumeja ja seminaareja ja joiden edustajia saatiin silloin tällöin julkisuuteen huokailemaan syrjäytyneiden kovaa kohtaloa, ja syyttelemään kulloistakin hallitusta siitä, että se ei ole antanut tarpeeksi rahaa tähän tai tuohon projektiin.

Itse ongelmaan ei kuitenkaan tarvinnut puuttua, koska syrjäytyminen oli ongelma vain syrjäytyneille itselleen ei suomalaiselle yhteiskunnalle. EU:n itälaajentumisen myötä suomalainen yhteiskunta löysi uuden työvoimareservin passivoituneiden ja syrjäytyneiden työttömien tilalle ja kun ulkomaisen työvoiman makuun oli päästy, niin työvoimaa alettiin haalia kauempaakin.

Ikävä tosiasia nimittäin on, että ulkomailta hankittu työntekijä päihittää lähes aina paikalta palkatun työntekijän. Esimerkiksi Bangladeshista palkattu siivooja tulee Suomeen nimenomaan tehdäkseen töitä, ei pitääkseen lomiaan tai viettääkseen aikaa perheensä kanssa. Lisäksi bangladeshilainen ei ole turhan tarkka työehtosopimuksen palkkaa ja työaikaa koskevista pykälistä, koska ei tiedä mikä työehtosopimus on eikä ymmärrä kieltä, jolla se on kirjoitettu.

Ja sitten kaikkien yllätykseksi rajat pitikin laittaa kiinni.

Yhtäkkiä bangladeshilaisia siivoojia ei saakaan enää lisää, eivätkä ukrainalaisetkaan, jotka kesäisin ovat ahertaneet hiljaisina ja nöyrinä pelloillamme ympäri Suomen, kenties pääsekään poimimaan marjojamme. Kesän maatalouden työvoimapulaan onkin ehdotettu luovia ratkaisuja kuten sitä, että varusmiehet määrättäisiin pelloille sadonkorjuutyöhön.

Kuitenkin jo ennen koronaepidemian aiheuttamia lomautuksia ja irtisanomisia Suomessa oli 248 100 työtöntä työnhakijaa plus satatuhatta muuta työtöntä, jotka ottavat osaa johonkin työvoimapoliittiseen toimenpiteeseen, eli ovat työvoimatoimiston järjestämässä koulutuksessa tai työharjoittelussa. Noista koulutettavista 23 500 oli esimerkiksi kuntouttavassa työtoiminnassa.

Mihinköhän se heitä kuntouttaa? Tuskin ainakaan mansikanpoimintaan.

Vastaus siihen, miksi ihmiset eivät tee elämällään mitään? vaikka heitä kuinka kuntoutetaan. On sama kuin vastaus kysymykseen, miksi me emme suostu poimimaan mansikoita jäädessämme työttömiksi? Ja tuo vastaus on. Koska meidän ei tarvitse. Ihmiset eivät tee elämällään mitään, koska heidän ei tarvitse tehdä sillä mitään. Syrjäytyneet saavat katon päänsä päälle ja pysyvät ruuassa, viinassa ja lääkkeissä mitään tekemättäkin. Ja jos he joutuisivat tekemään jotain saadakseen kaiken tuon, eivät kai he syrjäytyneitä olisikaan. Me taas emme poimi mansikoita, vaikka jäisimmekin työttömiksi, sillä meille maksetaan rahaa muutenkin ja nöyrät ukrainalaiset poimivat mansikat puolestamme.

Tarpeettomuus on aikamme suuria tragedioita. Me tunnemme itsemme tarpeellisiksi ja tärkeiksi, koska on olemassa tekoja, joita meidän tarvitsee tehdä ja ihmisiä, jotka haluavat, että teemme ne. Ja juuri tuon tunteen tarpeellisuudesta hyvinvointivaltio vie monilta pois.

Oleellista syrjäytymisessä ei ole se, että yhteiskunta sanoisi ihmisille suoraan, että he ovat turhia ja tarpeettomia, vaan oleellista on, että ihmiset tuntevat itsensä turhiksi tarpeettomiksi. Sillä jos heitä todella tarvittaisiin johonkin, niin eikö heidät pakotettaisi tekemään jotain? Kuten nyt vaikka poimimaan mansikoita.

Politiikassa sanotaan usein, ettei hyvän kriisin saa antaa mennä hukkaan. Täytyy toivoa, ettei tämäkään kriisi mene hukkaan. Jos koronaepidemiaa seuraa lama, niin kuin monet ovat varoittaneet, niin ehkäpä tästä lamasta voisimme yrittää selvitä kaikki yhdessä. Eikä niin kuin siitä edellisestä lamasta, jonka jälkiseurauksia yritetään vieläkin hoitaa velanotolla, kuntouttavalla työtoiminnalla ja ukrainalaisilla marjanpoimijoilla.  

Avainsanat: Blogi/podcast


Kommentit

3.4.2020 0:13  Maire Mäkinen

Hei!
Sulla on kiva ajatuksenjuoksu. 90-luvun lama on hyvin muistissa.
- Usein ihmettelen sitä, että Suomi on kolmannen kerran peräkkäin maailman onnellisin maa.
- Saa nähdä, mihin tämä koronakriisi johtaa taloudellisesti.


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini