Pieniä tarinoita

Baby baby its a wild world

Perjantai 8.5.2020 klo 22:12


Taiteessa on jotakin ihmeellistä. Tai ainakin hyvässä taiteessa. Mikä se jokin on, joka siinä on niin ihmeellistä ei kuitenkaan ole selvää. Se vain on tai sitten sitä ei ole ja mistä se jokin tulee, on ainakin toistaiseksi hämärän peitossa.

Muistan kuinka luin 13 vuotiaana Sinuhe egyptiläisen ja Länsirintamalta ei mitään uutta. Niissä oli se jokin, niin kuin oli Tuntemattomassa sotilaassa ja Arktisessa hysteriassakin. Varsinkin Arktisen hysterian ensimmäisen osan prologi teki minuun lähtemättömän vaikutuksen lukiessani kirjan ensimmäistä kertaa 18 vuotiaana. Kuvaillessani lukukokemustani kaverilleni, sille ainoalle, jonka kanssa puhuin kirjallisuudesta. Sanoin, että kirjan prologi, joka oli nimeltään köyhät, kuvasi asioita juuri niin kuin ne todella olivat. Eivät niin kuin asiat olivat joltakin kantilta katsottuna, vaan kirkkaasti juuri sellaisena kuin maailma oli, kaiken paskan jauhamisen takana.

Koin hieman samanlaisen kokemuksen 10 vuotta myöhemmin lukiessani Albert Camusin Sivullisen. Luin Sivullisen yhdeltä istumalta Milou nimisessä baarissa Oulussa ja vaikka kirja teki minuun syvän vaikutuksen olin sen loppuun päästyäni niin humalassa, että en aamulla enää muistanut mikä kirjassa oli niin ihmeellistä ollut. Muistin vain, että kirja antoi minulle saman kokemuksen, jonka sain Arktisesta hysteriasta, eli tunteen siitä, että siinä kuvailtiin asioita juuri sellaisina kuin ne todella olivat.

Myös musiikin maailmasta löytyy yhtyeitä ja artisteja, joilla on se jokin, kuten on myös niitä, joilla tuo jokin on joskus ollut, kenties vain lyhyen hetken, yhden albumin tai kappaleen verran ja sitten se katoaa eikä koskaan enää palaa. Nykyartisteista voidaan mainita ainakin Maija Vilkkumaa, jolla on selvätikin se jokin.

”Pahimpia on aamut, joiden päättymistä ei näy, mä pelkään aina ne saa mut, ja niin lopulta käy”.

Tai.

”Minä olin ujoin ja ulkopuolisin, pelkäsin elää ja että kuolisin, halusin saappaat ja strutsipuuhkaan, mellakka-aidan ja liikenneruuhkan”.

Myös CMX:llä on luonnollisesti se jokin, kuten myös YUP:llä ja omalla tavallaan Klamydian Vesa Jokisellakin, jonka riimittelyt ovat tyypillisesti hieman yksinkertaisempia kuin YUP:n Jarkko Martikaisella. Esimerkiksi Sotaveteraani muistelee kappaleen kertosäe kuuluu puhuttelevasti: ”Hodari maistuu illalla, kun muttei kylän sillalla.”

En tiedä miksi, mutta jokin siinä koskettaa. YUP:hen tutustuin vasta klamydian jälkeen kuusitoistavuotiaana ollessani palaamassa Helsinki cupin ulkoilmadiskosta kotiin. Disko oli pidetty joko Oulunkylässä tai Kaisaniemen puistossa, en muista enää kummassa ja olimme, kaksi kaveriani ja minä myöhästyneet viimeisestä yö bussista. Niinpä jouduimme kävelemään pikku hiprakassa keskustasta kotiin Itä-Helsinkiin minä Vartiokylään ja kaverini Roihuvuoreen ja Länsimäkeen. Tuolla matkalla kaverini, jotka ovat aina olleet musikaalisesti minua lahjakkaampia lauloivat YUP:n Homo sapiensin ja tuo humalaisten teinien tulkitsema kappale teki minuun välittömästi lähtemättömän vaikutuksen.

Myöhemmin elämässäni yritin opetella kieliä, tosin melko laihoin tuloksi, ja tutustuin myös venäläiseen musiikkiin, jossa siinäkin oli se jokin. Venäläisistä voidaan mainita ainakin Kino, Nochnye Snaipery, Akvarium, Nautilus pompilus ja Nol. Ja vaikkei venäjäni kovin kummoista olekaan, niin lisätään nyt listaan vielä Leningrad, jonka musiikkivideot ovat saavuttaneet suuren suosion Venäjälle, sekä Vasya Oblomov, jonka sanoitukset ovat usein avoimen poliittisia.

Palatakseni ensin mainitsemaani Kinoon, niin sen keulahahmo oli Viktor Zoi, joka kuului Venäjän korealaiseen vähemmistöön ja joka on epäilemättä tuon vähemmistön tunnetuin edustaja. Zoi eli lyhyen elämänsä Leningradissa ja kuoli nuorena, ei kuitenkaan aivan 27 vuotiaana amerikkalaisten rokkareiden tapaan, vaan vuotta myöhemmin auto-onnettomuudessa ollessaan palaamassa tuttavansa kesämökiltä Latviasta. Zoille on Pietarissa pyhitetty kapakka, tai ainakin ennen oli, nimeltä Kamchatka, jossa perinteenä oli, että siellä esiintyvät artistit soittivat lopuksi jonkin Zoin kappaleen. Baarin seinässä oli Zoin kuva ja muistaakseni teksti: Камчатка, это о́чень странное место. Eli Kamchatka, se on todella erikoinen paikka. Teksti viittasi toisaalta Zoin Kamchatka nimiseen kappaleeseen ja toisaalta hänen albumiinsa, jonka nimi oli Kamchatkan päällikkö.  

Englanninkielisestä musiikista voi mainita ainakin Bruce Springsteenin kappaleen Lucky Town, jonka kuuntelin elämäni toisella interrail reissulla talvella 2004 kaverini kanssa ainakin 100 kertaa. Mikähän tuossakin kappaleessa oli niin ihmeellistä?

”Skies been cleared by two hard rains, I hear someone calling my secret name.” No. Jotain siinä kyllä on.

Varhaisemmasta lapsuudestani tulevat mieleen, Duran duran, Pet shop boys ja Boy George, joita isosiskoni kuunteli. Erityisesti muistan Boy Georgen videokasetin, jossa oli hänen musiikkivideoitaan. En tiedä mistä siskoni kasetin oli saanut. Musiikkivideoita ei oltu nauhoitettu televisiosta, vaan kyseessä oli ihan oikea ostettu kasetti, jossa olivat luultavasti kaikki Boy Georgen siihenastiset musiikkivideot. Musiikkivideot päättyivät loppujen lopuksi armeijakaverilleni, joka osoittautui suureksi Boy George faniksi, eikä muistanut enää palauttaa lainaamaansa kasettia.

Minäkin pidin lapsena Boy Georgesta, mutta se, eikä mikään muukaan vieraskielinen musiikki ole tehnyt minuun samanlaista vaikutusta kuin Suomeksi laulettu. Luultavasti tämä johtuu toisaalta epämusikaalisuudestani ja toisaalta siitä, että musiikissakin minua viehättävät melodiaa enemmän sanoitukset, jotka ymmärrettävästi ovat koskettavampia äidinkielellä kuunneltuna. Esimerkiksi Evakon laulu tai Maija Vilkkumaa saavat minut pidättämään kyyneleitä, mutta Bruce Springsteenillä ei samanlaista tenhovoimaan ole.

Muusikoita ja kappaleita voisi tietysti listata vaikka kuinka paljon, kuten Eläkeläiset, Metallican Enter Sandmanin tai Don McLeanin American pien. Ja sinä listaisit varmaan jotain muuta, jossa sinun mielestäsi on se jokin. Esimerkiksi Mozartia, Anna puuta, Motörheadia tai Elastista. Missä kenenkin mielestä se jokin on vaihtelee, mutta isossa kuvassa kaikki tuo musiikki, kirjallisuus ja muu taide ovat länsimainen kulttuuri. Me voimme kiistellä siitä, onko Maija Vilkkumaa parempi kuin CMX tai Mozart parempi kuin Motörhead, mutta me tunnistamme tuon kaiken osaksi samaa kulttuuria.

Ja kun kulttuurista on puhe, niin mainittakoon lopuksi vielä Cat Stevensin legendaarinen kappale Wild world.

”If you want to leave, take good care. Hope you make a lot of nice friends out there, but just remember there is a lot of bad air beware.”

Muistan että toivottelin naispuolisen kaverini päättymättömälle reissulle tämän kappaleen sanoilla, vaikka minun sinänsä naiivit varoitteluni olivat varmasti turhia sillä kaverini tiesi tuohon aikaan, ja tietää varmasti vieläkin, paljon enemmän maailmasta ja sen vaaroista kuin minä. Kaverini päätyi Meksikoon ja viimeksi kun kuulin hänestä, ja siitäkin on jo vuosia, hän haaveili muutosta Kanadaan.

Yhteytemme katkettua en tiedä kuinka kaverilleni lopulta kävi, mutta sen tiedän, että Cat Stevens ei itse muistanut omia varoituksiaan siitä, että ”there is a lot of bad air beware”, vaan kääntyi vuonna 1977 islamiin ja vaihtoi nimensä Yusuf Islamiksi. Myöhemmin herra Islam kertoi suorassa televisiolähetyksessä kannattavansa Salman Rushdien murhaamista tämän kirjoitettua islamin oppeihin satiirisesti suhtautuvan romaanin nimeltä Saatanalliset säkeet. Murhapuheet eivät kuitenkaan Islamia hidastaneet, vaan Yusuf Islam nimettiin Rock and Roll hall of Fameen vuonna 2014.

Ilmeisesti herra Islam nimettiin hall of Fameen vanhojen meriittiensä ansiosta sillä Islamin mukana ei hävinnyt vain Wild worldin kirjoittanut Cat Stevens, vaan samalla katosi myös se jokin, mikä Stevensin musiikissa oli aiemmin ollut. Yusuf Islam oli kääntymyksensä jälkeen pitkään tekemättä musiikkia omistaen elämänsä Jumalalleen ja kun hän aloitti uransa uudestaan, olivat hänen tuotantonsa sellaisia kuin Prayers of the Last Prophet ja A is for Allah.

Olisi helppo sanoa, että A is for Allah on uskoon hurahtaneen miehen höpö höpöä, jota kukaan ei jaksa kuunnella, ellei sillä olisi YouTubessa 21 miljoonaa kuuntelukertaa, joka on muuten 17 miljoonaa kuuntelukertaa enemmän kuin Cat Stevensin Wild worldillä. Ja mitä Cat Stevensiin ja Yusuf Islamiin tulee, niin Stevens eli elämänsä poikamiehenä, joka ei saanut perillisiä, kun taas Yusuf meni naimisiin kuten kunnon muslimin kuuluu, sai viisi lasta ja perusti Lontoon ulkopuolelle islamilaisen koulun.

Kanadalaista poliittista kommentaattoria Mark Steyniä lainatakseni, tulevaisuus kuuluu niille, jotka ovat tulevaisuudessa paikalla. Ja nyt näyttää pahasti siltä, että tulevaisuudessa paikalla on herra Islam, eikä suinkaan herra Stevens, yksinkertaisesti siksi, että maailman Stevensit ovat tulleet liian laiskoiksi hankkiakseen lapsia tai edes huomaamaan mitä heidän ympärillään tapahtuu. Ja kun alhainen syntyvyys hävittää länsimaisen kulttuurin islamin tieltä katoaa myös se jokin, jota kaikki kulttuurin ystävät Tavastialta Savonlinnan oopperajuhlille, ovat pitäneet niin erinomaisen tärkeänä.  

Sinne menevät Maija Vilkkumaat, Mozartit, Bruce Springsteenit, Jarkko Martikaiset, Elastiset ja Viktor Zoit. Historian viemäriin, josta kukaan ei heitä enää kaipaa takaisin, koska kulttuuri, joka ne tuotti oli valmis kuolemaan ilman taistelua tai edes vastaväitteitä, koska se kuvitteli voivansa sulauttaa kaikki muut kulttuurit itseensä. Ja kun kävi ilmeiseksi, että niin ei tulisi käymään olivat sen jäsenet muuttuneet pelkureiksi, jotka eivät uskaltaneet pitää puoliaan taikka edes nimetä vihollistaan. Eivät edes silloin, kun se uhkaili heitä kuolemalla suorassa tv lähetyksessä. 

Cat Stevensistä Yusuf Islamiksi. Tappouhkauksia, lapsilauma ja islamilainen koulu. Ja mikä on meidän vastauksemme? Rock and Roll Hall of Fame. Joskus todellisuus on niin kuvaavaa, että se tuntuu epäuskottavalta.

Avainsanat: Blogi/podcast


Kommentit

8.5.2020 23:41  Simppa Turnipsi

Paskaa


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini