Pieniä tarinoita

Manner alla julman auringon

Keskiviikko 27.5.2020 klo 22:16


Ranskalainen väestötieteilijä Stephen Smith on kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan nimeltä The Scramble For Europe. Young Africa on its way to the old continent. Kirjan englanninkielinen nimi Scramble for Europe, viittaa vuonna 1885 pidettyyn Berliinin konferenssiin, jossa päätettiin kuinka Afrikka jaetaan eurooppalaisten suurvaltojen kesken. Tuota Afrikan jakoa kutsuttiin nimellä Scramble for Africa.

Kirjassa Smith käy läpi Afrikan väestöräjähdystä ja mitä se on tarkoittanut etenkin Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. 1930- luvulla, jolloin Smith katsoo Afrikan väestöräjähdyksen alkaneen, Afrikassa oli 150 miljoonaa asukasta ja nyt afrikkalaisia on 1,3 miljardia ja vuoteen 2050 mennessä väestön odotetaan kasvavan yli miljardilla ja vuosisadan loppuun mennessä Afrikan väkiluvun arvioidaan olevan yli neljä miljardia, jolloin suurin osa, eli noin 60 % maailman alle 15 vuotiaista olisi afrikkalaisia.

Afrikan väestöräjähdys on poikkeuksellinen usealla tavalla. Ensiksikin Afrikka ei ole käynyt läpi sen paremmin teollista- kuin vihreää vallankumoustakaan. Vihreä vallankumous tarkoittaa maanviljelystekniikoiden, lannoitteiden ja työkalujen huimaa paranemista, joka on mahdollistanut maapallon ennennäkemättömän väestönkasvun 1900- ja 2000- luvuilla. Maailmanpankin mukaan hehtaari peltoa tuottaakin Afrikassa vain 1.4 tonnia viljaa, kun luvut Ranskassa, Isossa Britanniassa ja USA:ssa ovat 5.7, 7 ja 8.1 tonnia. Afrikkalainen lehmä tuottaa puolestaan puoli litraa maitoa päivässä, kun Ranskassa, Englannissa ja USA:ssa maitoa saadaan 50 kertaa enemmän. Kun tuohon vielä lisätään, että traktoreitakin on vain 2 % afrikkalaisista maanviljelijöistä, niin on selvää, että afrikkalaiset eivät itse pysty ruokkimaan kasvavaa väestöään.

Vuonna 1960 hieman yli puolet afrikkalaisista eli absoluuttisessa köyhyydessä. 60 vuotta myöhemmin absoluuttisessa köyhyydessä elää hieman alle puolet afrikkalaisista, mutta koska afrikkalaisten määrä on yli nelinkertaistunut tuona aikana, on rutiköyhiä afrikkalaisia nyt paljon enemmän kuin heitä oli Afrikan maiden itsenäistyessä.

Teollisen vallankumouksen puute näkyy puolestaan siinä, että valtavaa vauhtia kaupungistuvalla mantereella ei ole tarjota minkäänlaisia työllistymismahdollisuuksia kaupunkien slummeihin ahtautuville sadoille miljoonille nuorille. Hyvän esimerkin urbaanista Afrikasta tarjoaa Nigerian suurin kaupunki Lagos, jonka väkiluku maan itsenäistyessä vuonna 1960 oli suunnilleen 350 000 ja vuonna 2012 se oli 21 miljoonaa. Vertailun vuoksi Helsingissä oli vuonna 1960 450 000 asukasta. Jos Helsinki olisi kasvanut samaa tahtia Lagosin kanssa, jokainen suomalainen, ruotsalainen, norjalainen, tanskalainen ja islantilainen olisi asunut vuonna 2012 Helsingissä.

Nigerian, joka on Afrikan suurin maa, väkiluku ei osoitakaan juuri laskemisen merkkejä, vaikka sen kokonaishedelmällisyysluku onkin pienentynyt vuodesta 1975, jolloin se oli 6.8 lasta per nainen, nykypäivän 5.5. lapseen per synnytysikäinen nainen. Tämä tilasto tosin kätkee sen tosiasian, että perhekoon lasku on tapahtunut lähinnä maan kristityssä etelässä, kun taas islamilaisessa Pohjois-Nigeriassa se on noussut 7.3 lapseen per synnytysikäinen nainen. Hieman kontekstia syntyvyyden määrään antaa, että Suomessa kokonaishedelmällisyys luku ei ole koskaan ollut edes kuutta. Siis ei koskaan!

Mitä tähän nyt voi sanoa? Allahu akbar?

Mutta palatakseni vielä maanviljelyksen pariin. Yksi syy maatalouden kehittymättömyyteen on, että maanviljelijät eivät uskalla investoida tiluksiinsa, koska se kelle maa kuuluu, ei ole Afrikassa koskaan täysin selvää. Eikä viljelijä voi varmasti tietää, milloin hallitus, kylän vanhin tai paikallinen sotapäällikkö tulee ottamaan hänen maansa pois. Erityisen tuhoisat seuraukset maanomistusolojen epävarmuudella oli Robert Mugaben johtamassa Zimbabwessa, jossa presidentti päätti rauhoittaa tyytymättömiä kansalaisiaan antamalla heidän ryöstää valkoisten maat mustille afrikkalaisille. Ajatuksena oli palauttaa valkoisten kolonialistien maat takaisin niiden oikeille omistajille. Se, että 78 % valkoisten omistamista maatiloista oli hankittu täysin laillisesti Zimbabwen itsenäistymisen jälkeen, ei tietenkään häirinnyt ketään. Ensimmäinen valkoinen farmi takavarikoitiinkin David Stevens nimiseltä eteläafrikkalaismieheltä, joka oli ostanut tilansa vuonna 1986 ja jota hän viljeli ruotsalaisen vaimonsa ja neljän lapsensa kanssa. Rosvojoukon vallattua maatilan huhtikuussa 2000 he juottivat herra Stevensille dieselöljyä ja muutaman tunnin kidutuksen jälkeen ampuivat tätä päähän.

Itse maareformi ei kuitenkaan ollut täysin onnistunut ja myöhemmin Zimbabwe onkin tullut tunnetuksi lähinnä massiivisesta inflaatiostaan ja maataloustuotteiden sijasta sen pääasiallinen vientituote ovat olleet maasta pakenevat valkoiset farmarit.  

Afrikan väestöräjähdys ja sen jatkuva takapajuisuus ovat aivan omaa luokkaansa maailmanhistoriassa. Mantereen väestö kymmenkertaistuu yhdessä vuosisadassa vuosien 1930 ja 2030 välillä ilman, että sillä olisi tarjota sen paremmin ruokaa kuin työpaikkojakaan kasvavalle väestölleen.

Mistä päästäänkin kirjan Eurooppa osuuteen ja Smithin siteeraamiin ennusteisiin, joiden mukaan vuonna 2050 Euroopan väestöstä 150 – 200 miljoonaa olisi afrikkalaisia siirtolaisia ja heidän jälkeläisiään. Nyt tuo luku on noin 9 miljoonaa, joten kiirettä pitää, jos nuo miljoonat aiotaan saada meidän elämäämme ilahduttamaan. Edellä mainittu ennuste perustuu oletukseen, jossa afrikkalaisten muuttoliike on luonteeltaan samanlaista kuin meksikolaisten muutto Yhdysvaltoihin viimeisen 50 vuoden aikana.  

Niin iloinen tapahtuma kuin meksikolaisten siirtolaisuus Yhdysvaltoihin on ollutkin, niin tuskin edes eurooppalaiset päättäjät ovat niin hulluja, että tuottaisivat Eurooppaan seuraavan 30 vuoden aikana kolmen Ranskan väkiluvun verran afrikkalaisia.

Vaikka toisaalta. Eihän sitä koskaan tiedä. Erilaisuushan on rikkaus ja niin päin pois.

Smith huomauttaa, että toisin kuin usein kuvitellaan siirtolaisia ei aja liikkeelle absoluuttinen kurjuus, sillä ne miljoonat, jotka hoipertelevat nälkäkuoleman partaalla, ovat yksinkertaisesti liian köyhiä muuttamaan mihinkään. Kehitysapu, silloin kun se toimii, ei vähennäkään potentiaalisten afrikkalaissiirtolaisten määrää, vaan lisää sitä, koska se nostaa ihmisten tulotasoa sen verran, että heillä on varaa alkaa haaveilla paremmasta elämästä jossain muualla. Ihmissalakuljettajien vaatimattomilla paateilla Välimerellä seilaavat afrikkalaiset eivät olekaan mantereensa köyhistä köyhimpiä, vaan lähempänä Afrikan keskiluokkaa, jolle tuo lähtö on taloudellisesti mahdollinen. Hinta, jonka afrikkalainen maksaa Euroopan matkastaan, tai sen yrityksestä, on noin 2000 – 3000 €, eikä kaikkein kurjimmilla ole tietenkään sellaiseen varaa.

Smith painottaakin, kuinka tärkeä unelmien ja seikkailun merkitys on afrikkalaisille siirtolaisille. Sama toivo paremmasta, joka ajaa afrikkalaisia maalta maakuntakeskuksiin ja niistä miljoonakaupunkien slummeihin, ajaa heitä myös kohti Välimerta ja sen takana odottavaa paratiisia nimeltä Eurooppa.

Mikä Eurooppaa sitten ajaa onkin parempi kysymys. Sillä kuten Smith toteaa, teollisuuttaan automatisoivalla Euroopalla ei ole mitään todellista käyttöä miljoonille kouluttamattomille afrikkalaisille. Ei varsinkaan, jos huoltosuhdetta parannetaan nostamalla eläkeikää lähemmäs 70 ikävuotta. Huoltosuhteeseen liittyvät ongelmat eivät paranekaan maahanmuutolla, vaikka afrikkalaiset vastoin kaikkia odotuksia integroituisivatkin Eurooppaan, koska heidän perheensä ovat suuria ja jokainen työssäkäyvä afrikkalainen toisi mukanaan joukon elätettäviä lapsia ja usein myös vaimon, joka pysyy lähes koko elämänsä työelämän ulkopuolella.

Tietysti on myös koulutettuja afrikkalaisia ja esimerkiksi afrikkalaisista lääkereistä suunnilleen kolmannes työskentelee jo nyt OECD maissa. Itse asiassa kolmannes tai jopa puolet kaikista afrikkalaisista, joilla on yliopistotutkinto työskentelee Afrikan ulkopuolella. Muistankin joskus lukeneeni tilaston, jonka mukaan Chicagon alueella Yhdysvalloissa työskenteli enemmän etiopialaisia lääkäreitä kuin Etiopiassa. Herääkin kysymys, millä logiikalla on järkevää houkutella Afrikan vähät lääkärit ja insinöörit pois mantereeltaan ja lähettää sitten heidän tilalleen omia lääkäreitämme ja insinöörejämme avustustyöntekijöiden muodossa. Puhumattakaan siitä, mitä tämä kertoo Afrikan älyllisestä eliitistä, joka on valmis hylkäämään oman maansa ja kansansa silmää räpäyttämättä saadakseen itselleen helpomman elämän ulkomailla.

Afrikka on manner, joka ei kykene ruokkimaan omaa väestöään. Kuinka se voi ruokkia väestönsä tämän vuosisadan lopulla, kun afrikkalaisia on melkein neljä kertaa enemmän? Eurooppa on puolestaan ulkoistanut rajavalvontansa Turkin sulttaanille ja Libyalaisille sotapäälliköille ja EU:n Afrikka asioista vastaa Jutta Urpilainen.

Mikä voisi mennä vikaan?

Kuluvaa vuosisataa, toisin kuin viittä edellistä vuosisataa, ei tulla muistamaan eurooppalaisten poliittisen, taloudellisen ja kulttuurisen vaikutusvallan kasvusta, eivätkä aikamme tärkeimmät päätökset liity tämän, edellisen taikka seuraavan Eurokriisin hoitamiseen. Tämä vuosisata tullaan muistamaan siitä, kuinka Eurooppa selvisi afrikkalaisten kansainvaelluksesta ja islamisaatiosta, taikka sitten siitä, kuinka se ei niistä selvinnyt.

Ja mitä selviämiseen ja tämän vuosisadan haasteisiin tulee, niin maailmassa on kahdenlaisia ongelmia. Niitä, jotka me voimme ratkaista ja niitä, joita emme voi ratkaista. Ja on aika selvää, että Afrikan väestöräjähdys kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan, vai uskooko joku tosissaan, että Jutta Urpilainen ystävineen löytää jonkin viisasten kiven, joka tuottaa työtä ja leipää neljälle miljardille afrikkalaiselle? Jos joku voi ratkaista Afrikan ongelmat, niin afrikkalaiset itse. Ja heidänkin ratkaisukykyynsä on syytä suhtautua varauksella.

Smith päättääkin kirjansa retoriseen kysymykseen, mitä Afrikalle merkitsisi, jos kaikki se energia, jonka afrikkalaiset uhraavat mantereeltaan lähtemiseen, suunnattaisiin sen kehittämiseen? No. Afrikkalaisten exodus on varsin tuore ilmiö ja esimerkiksi Ranskassa, joka lienee ollut Euroopan monietnisin maa, mustien afrikkalaisten määrä 1960- luvulla oli suunnilleen 30 000, eli puoli promillea väestöstä. Vuosisatoja, itseasiassa vuosituhansia Saharan eteläpuolinen Afrikka on suunnannut energiansa sisään päin ja mitä se on saanut aikaan?

Ikäväkseni on todettava, että eipä juuri mitään.

Avainsanat: Blogi/podcast


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini