Pieniä tarinoita

Tampere - Hämeenlinna all night long

Tiistai 30.6.2020 klo 15:58


Torstai iltapäivä junan ravintolavalunussa ja pöydälle unohtunut Hesari. On vaikea välttyä tunteelta, että katselee sivilisaation rappiota. Lehdessä haastatellaan nuorta miestä, joka ei aio hankkia lapsia. Jutussa haastatellaan myös toista miestä, joka on toimittajan mukaan kantanut kortensa kekoon. Hänellä on kaksivuotias tytär. Asiat todetaan, ei sen kummempaa. Kenellekään ei juolahda mieleen, että miesten pitäisi hankkia enemmän lapsia. Kukaan ei osaa sanoa, että on asioita, joita pitäisi tehdä ja että niiden tekemättä jättäminen on väärin.

Minun vieressäni olevassa pöydässä istuu lihavia viisikymppisiä liikemiehiä. Toisessa pöydässä istuu lihavia viisikymppisiä naisia. Naiset ovat toimihenkilöitä ja kuiskuttelevat ikävästä pomostaan. Pomon nimi on Tuija.

Molemmissa pöydissä juodaan olutta ja viiniä.

Jos asioita katsoisi toiselta planeetalta tai parin sadan vuoden päästä tulevaisuudessa, niin mitä näkisi? Viimeiset kolmesataa vuotta olisi katsellut kuinka valkoiset leviävät Euroopasta ympäri maailmaa vieden sivilisaationsa tunnuksia, ristejä, rautateitä ja perustuslakeja ympäri maailman. Valkoinen mies lakkautti orjuuden maailmassa, rakensi koulut ja rautatiet, ja kun valkoisten määrä alkoi laskea, vetäytyivät he takaisin ydinmailleen Välimeren pohjoispuolelle, tuhosivat itsensä keskinäisillä sodilla ja kilpavarustelulla ja sitten.

Uusi aika. Imperiumin vastaisku.

Mustat ja ruskeat alkavat tulvia Eurooppaan, he tuovat oman sivilisaationsa merkit mukanaan. Orjuus, Moskeijat ja. Ja siinäpä se sitten olikin. Ruskeat ja hunnutetut täyttävät kadut ja lastentarhat. Ja valkoiset sekoittuvat noihin mustiin ja ruskeisiin, he nostavat mustia ja ruskeita tärkeisiin tehtäviin. Ensin kaupunkien, sitten valtioiden johtoon. Ja rappio etenee. Valkoiset häviävät. He häviävät, koska eivät uskalla olla häviämättä. Velkataakka kasvaa, kadut muuttuvat kuoppaisemmiksi ja savu nousee yhteiskunnan laidoilta. Ensin palavat autot, sitten ihmiset. Rappiolla ei ole mitään hopeareunusta, se ei synnytä mitään uutta heräämistä tai vastaiskua, koska rappio on meissä itsessämme.

Katson ikkunasta heijastuvaan kuvajaiseeni. Olen traaginen hahmo, huuleni liikkuvat ajatusteni tahdissa. Olen aidosti syvällinen ja siksi noiden tuoppiinsa tuijottavien läskien yläpuolella. Olen niin ylevä, että jalkani tuskin koskettavat lattiaa.

Puhelin soi. Vaimoni soittaa ja käskee tuomaan jauhelihaa ja vaippoja.

Toistan puhelimeen vaimoni käskyn.

Jauheliha ja vaipat.Tuo aikamme vitsaus.

Avainsanat: Satu


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini