Pieniä tarinoita

Maat ja kansat

Maanantai 7.12.2020 klo 22:37


Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni Viipurissa joskus loppusyksystä 2004. Olin Pietarissa vaihto-opiskelijana ja maahantulokorttini tai passini, en muista enää kumpi, oli jäänyt rajalla leimaamatta ja yliopistolla minua ohjeistettiin hakemaan korttiini uusi leima. Kilttinä ja naivina suomalaisena tein työtä käskettyä ja menin paikallisjunalla Viipuriin ja etsin asemalta käsiini jonkin rajavartiolaitoksen virkailijan, joka antoi kuin antoikin papereihini uuden leiman. Tuolla ensimmäisellä käyntikerralla kaupunki itsessään ei tehnyt minuun kummoistakaan vaikutusta. Oli marraskuu, satoi räntää, kadut olivat kuoppaisia ja juna-aseman yläkerrassa nukkui kodittomia lapsia pattereihin nojaten.

Olen käynyt Viipurissa ja sen kuuluisassa linnassakin, vielä muutaman kerran tuon ensi vierailuni jälkeenkin, mutta nuo käynnit eivät ole koskaan tehneet minuun sen kummempaa vaikutusta, eivätkä kaupungin lipputangoissa liehuvat Venäjän liput tai kaksipäiset kotkat ole tuntuneet minusta mitenkään häiritseviltä. Tietysti minä tiedän, että Viipuri on ollut suomalainen kaupunki, ja arkkitehtuuriltaan se eroaa edelleen muista Venäjän kaupungeista, mutta historiaa lukuun ottamatta ei Viipuri ole minusta tuntunut sen suomalaisemmalta kuin vaikkapa Venäjän sydänmailla sijaitsevat Jaroslavl tai Cherepovets, joissa olen joskus käynyt kääntymässä.

Tärkeämpää kuin arkkitehtuuri tai lippujen ja kaksipäisten kotkien kaltaiset kansalliset symbolit ovatkin ihmiset, jotka yhteiskunnan ovat rakentaneet. Se mihin me tunnemme yhteenkuuluvuutta, eivät olekaan liput tai kaksipäiset kotkat, vaan ihmiset, joita nuo liput ja kotkat edustavat.

Loppujen lopuksi symbolit eivät merkitsekään mitään, jos ihmiset, joita ne edustavat lakkaavat olemasta, kuten monet kadonneet kulttuurit meille todistavat. Sillä mitä merkitsevät Väli-Amerikan viidakoista löytyneet muinaiset temppelit nykyihmiselle, joka ei enää ymmärrä noiden temppeleiden merkitystä. Kauneudestaan huolimatta ovat nuo temppelit kuitenkin vain kiveä ja savea, taitavasti muotoiltua kiveä ja savea, mutta kuitenkin elotonta ainetta, jolla ei ole ihmisille todellista merkitystä, koska ihmiset, joille noilla temppeleillä merkitystä oli, ovat aika päivää sitten kadonneet.    

Itse asiassa minkä tahansa kulttuurin tuotokset voidaan jyrätä maahan tai polttaa tuhkaksi, mutta niin kauan kuin on olemassa ihmisiä, jotka kulttuurin ovat pystyttäneet voidaan kaikki myös rakentaa uudelleen. Esimerkiksi Hiroshima ja Dresden tuhottiin täydellisesti toisessa maailmansodassa ja Japanin ja Saksan viholliset miehittivät nuo kaupungit, mutta koska japanilaisia ja saksalaisia ei tuhottu täydellisesti toisessa maailmansodassa he rakensivat nuo kaupungit uudelleen, eikä mennyt aikaakaan, kun noiden tuhottujen kaupunkien kadut olivat taas täynnä elämää.

Hyvän kuvan ihmisten merkityksestä saa myös vertailemalla sisällissotia tai imperiumien romahduksia. Esimerkiksi Suomen sisällissodassa kuoli 40 000 ihmistä ja sen jättämä katkeruus oli kauhea. Mutta koska Suomi oli sodan jälkeenkin Suomi haihtui tuo katkeruus vähitellen, vanhat kaunat unohdettiin ja maa rakennettiin uudelleen. Ja samoin oli laita Amerikassa ja Espanjassa heidän sisällissotiensa jälkeen taikka Ranskassa Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen tai Venäjällä vallankumouksen ja miljoonia ihmishenkiä vaatineen sisällissodan jälkeen. Sillä kaikesta patsaiden kaatamisesta, verenvuodatuksesta, keskitysleireistä ja historian uudelleen kirjoittamisesta huolimatta Ranska oli edelleen Ranska, Amerikka oli Amerikka, Espanja oli Espanja ja Venäjä oli (väliaikaisesti nimenvaihdoksestaan huolimatta) Venäjä.

Mutta kun Neuvostoliitto 1990- luvun alussa romahti, se katosi historian hämärään ja sen raunioista nousivat itsenäistyneet kansat, jotka olivat olleet olemassa jo kauan ennen Neuvostoliittoa tai sosialismia. Ja kun Jugoslavian sisällissota päättyi, ei ollut enää mitään Jugoslaviaa, vaan oli Kroatia, Serbia, Kosovo, Slovenia ja niin poispäin.

Itseasiassa historia on täynnä esimerkkejä sodista ja miehityksistä, joista osa koitui häviäjiensä kohtaloksi ja osassa tappion kärsineet nousivat uudelleen jaloilleen. Ja aina noissa sodissa ja valloituksissa toistuu sama kaava. Niin kauan kuin kansakunnissa on ihmisiä, ne nousevat tuhkasta, mutta kun ihmiset kuolevat, kuolevat luonnollisesti kansakunnat ja niiden kulttuuritkin. Esimerkiksi Konstantinopolin valloitus vuonna 1453, tarkoitti, että Konstantinopoli lakkasi olemasta Konstantinopoli, koska kaupungin kreikkalainen väestö tapettiin tai vietiin orjuuteen, Ortodoksisen kirkon keskus Hagia-Sofia muutettiin moskeijaksi ja kaupunki nimettiin Istanbuliksi.

Kun ensimmäinen maailmansota puolestaan päättyi sekä Saksa, että Itävalta-Unkari hävisivät ja niitä hallinneet monarkiat lensivät historian roskakoriin, mutta sodan jälkeenkin Saksa oli edelleen Saksa, koska se oli edelleen paikka, jossa saksalaiset asuivat. Itävalta-Unkari hajosi sen sijaan Itävallaksi, Unkariksi ja Tšekkoslovakiaksi, jonka lisäksi monia siihen aiemmin kuuluneita alueita liitettiin toisiin maihin. Itävalta-Unkarin hajoamisen seurauksena syntyi myös jo aiemmin mainittu Jugoslavia, tosin aluksi eri nimellä, mutta sillekin kävi ohraisesti 1990- luvulla, kun Jugoslavia hajosi etnisten ja uskonnollisten linjojen mukaan käytyyn veriseen sisällissotaan.

Itävalta-Unkarin hajoamisessa ja Konstantinopolin tuhossa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, vaan molemmat olivat loppujen lopuksi aivan luonnollisia tapahtumia. Sillä miksi turkkilaiset valloittajat olisivat pitäneet yllä heille vierasta kristillis- kreikkalaista kulttuuria? Tai kuinka Itävalta-Unkari olisi voinut säilyä valtiona, kun ei ollut mitään Itävalta-Unkarin kansaa, joka olisi tuntenut yhteenkuuluvuutta Itävalta-Unkarin valtion kanssa?

Palatakseni Itävalta-Unkarista takaisin kirjoituksen alun Viipuriin, niin syy siihen miksi en pysty tuntemaan katkeruutta Viipurin menetyksestä lienee, että en ole koskaan nähnyt sitä menneisyyden suomalaista Viipuria, jonka perään menneet sukupolvet haikailivat. Mutta vaikken minä suomalaista Viipuria ole nähnytkään, niin olen nähnyt jotakin muuta.

Kun minä olin lapsi Puotinharjun ostoskeskus Itä-Helsingissä, jossa kävimme joskus hampurilaisilla Carrolsissa, oli yhtä suomalainen kuin Sulkavan kirkonkylä Savossa, jossa kävimme kesällä mökkeilemässä. Mutta nyt kun olen aikuinen, ei Puotinharjun ostoskeskuksella ole enää Carrolsia, eikä siellä ole mitään muutakaan suomalaista.

Ja se mikä muutti Puotinharjun ostarin suomalaisesta ostoskeskuksesta, osaksi islamilaista maailmaa oli maahanmuutto ja muslimien korkea ja meidän matala syntyvyytemme. Ja tuo sama maahanmuutto ja syntyvyys, eli demografinen muutos on käynnissä kaikkialla Suomessa ja Euroopassa. Ja se mikä on jo tapahtunut Puotinharjussa, tapahtuu myös Lauttasaaressa, Tampereella, Seinäjoella, Rovaniemellä ja Sulkavalla. Se tapahtuu kaikkialla ja se tapahtuu nyt.

Joku on sanonut, että kulttuurit eivät kuole. Ne tekevät itsemurhan. Ja juuri itsemurhaa me olemme tekemässä. Me teemme itsemurhan yksinkertaisesti lakkaamalla tekemästä lapsia ja uskottelemalla itsellemme, että jotenkin mystisesti kaikki jatkuu kuitenkin ennallaan, maahanmuuttajat kotoutuvat (mitä se sitten tarkoittaakaan?) ja me voimme viettää elämämme tuijottelemalla puhelimiamme ja elää erossa määräänsä kasvattavista Puotinharjun ostareista. Mutta emme me voi. Esimerkiksi PEW Reasearch centerin arvion mukaan vuosina 2010 – 2016 muslimien määrä Euroopassa kasvoi yli 6 miljoonalla, josta melkein 3 miljoonaa johtui pelkästään muslimien korkeasta syntyvyydestä. Samaan aikaan eurooppalaisten määrä väheni alhaisen syntyvyyden takia 1.67 miljoonalla.

Tällaisten lukujen valossa melkein kaikki mitä maahanmuutosta ja demografisesta muutoksesta tavallisesti sanotaan, on täysin järjetöntä. Esimerkiksi muslimien maahanmuuton arvioiminen sen perusteella tulevatko he tänne töihin vai tulevatko he turvapaikanhakijoina on suunnilleen yhtä älykästä kuin väitellä siitä, pitäisikö meidän tehdä itsemurha lääkkeillä vai ampumalla? Ranskan arabit ja osin myös afrikkalaiset tulivat Ranskaan alun perin töihin ja ruotsin arabit ja afrikkalaiset tulivat Ruotsiin pakolaisina. Molemmissa maissa on nyt gettoja, mutta mitä luulet, ovatko ne Ranskan getot jotenkin oleellisesti parempia kuin Ruotsin getot, koska niiden asukkaiden isovanhemmat tulivat 1960- luvulla töihin Renaultin tehtaille?

Vai olisivatko ne kenties huonompia?

Jos me haluamme, että jatkossakin on olemassa muutakin kuin gettoja ja Puotinharjun ostareita, ja ennen kaikkea, jos me haluamme, että me olemme olemassa tulevaisuudessakin, niin meidän pitää oppia kaksi asiaa. Meidän pitää oppia tekemään lapsia, sekä rakentamaan rajoja itsemme ja muiden välille.  

Ja jos nuo asiat eivät tunnu tekemisen arvoisilta tai ne vaikuttavat liian vanhanaikaisilta tai vaivalloisilta, niin käy katsomassa Viipurissa tai Istanbulissa mitä tapahtuu, kun väestö vaihtuu. Ja jos matkustaminen on näin korona aikaan vaikeaa, niin käy siellä Puotinharjun ostoskeskuksella ja mieti millaista olisi, jos sieltä ei pääsisikään koskaan pois.  

Avainsanat: Blogi/podcast


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini