Pieniä tarinoita

Me suvaitsemme itsemme hengiltä

Perjantai 23.7.2021 klo 14:46


Muistan joskus pari vuotta sitten nähneeni jonkun pride tapahtumasta kertovan jutun yhteydessä kuvan naisesta, joka kantoi kylttiä, jossa luki. It’s hard to hate love. Tuohon lausahdukseen, kuka sen nyt sitten kirjoittikaan, kiteytyy, jotain oleellista meidän ajastamme ja suvaitsevaisuuden luonteesta, josta on länsimaissa tullut jonkinlainen uskonnon korvike. Enkä tässä tarkoita suvaitsevaisuutta vain seksuaalivähemmistöjä kohtaan, sillä loppujen lopuksi seksuaalivähemmistöt ovat kaikkein helpoimpia suvaita. Vaan sama suvaitsevaisuuden eetos ja kieli, jolla sitä kuvataan, koskee myös kaikkia mahdollisia Eurooppaan tupsahtaneita etnisiä ja uskonnollisia vähemmistöjä, joista jokaisesta meidän tulee virallisen liturgian mukaan olla kiitollinen.

Itse asiassa meistä on tullut niin suvaitsevaisia, että ainoa asia, jota ei tarvitse suvaita ovat kaltaiseni suvaitsemattomat, jotka myöntävät avoimesti, että eivät ole erityisemmin innoistaan kaikista noista etnisistä ja uskonnollisista vähemmistöistä ja soisivat, että heitä olisi jatkossa mieluummin vähemmän kuin enemmän. Virallisen liturgian mukaan suvaitsemattomuus on näet yksinkertaisesti ja ehdottomasti väärin kun taas suvaitsevaisuuden uskotaan olevan moraalisesti oikein.

Jokseenkin näin me olemme itsemme kaikkialla länsimaissa opettaneet ajattelemaan. Mutta onkohan se asia ihan noin yksinkertainen?

Sillä, eiväthän meidän käsityksemme hyvästä ja pahasta tai oikeasta ja väärästä ole ikuisia ja muuttumattomia, vaan asiat ja teot ovat oikeita tai vääriä, hyviä tai pahoja riippuen siitä kontekstissa, jossa ne tapahtuvat. Ja kuten kaikki tiedämme, kontekstilla on paha tapa muuttua. Esimerkiksi tammikuussa 1940 oli oikein tappaa venäläisiä Kollaan joella ja monia miehistä, jotka heitä tappoivat, voidaan pitää sankareina. Mutta, jos sinä menet nyt Kollaan joelle ja alat tappamaan venäläisiä, ei kukaan pidä sinua sankarina, vaan kaikki ymmärtävät, että sinä olet murhamies, joka joutaa pakkotyöhön Siperiaan.

Jos niin äärimmäinen teko, kuin ihmisen tappaminen, voi olla oikein tai väärin riippuen kontekstista, jossa se tapahtuu, niin olisiko mahdollista, että myös suvaitsevaisuus eri etnisiä ja uskonnollisia ryhmiä kohtaan on riippuvainen siitä kontekstista, jossa noita etnisiä ja uskonnollisia vähemmistöjä suvaitaan?

Otetaan asiasta yksinkertainen esimerkki. Ajatellaan, että on olemassa ryhmä, joka koostuu sadasta A kirjaimesta. Sitten, syystä tai toisesta ryhmä muuttuu siten, että yksi A korvataan yhdellä B:llä. Nyt meillä on selkeä enemmistö, eli ne 99 A:ta ja selkeä vähemmistö eli yksi B. Tällaisessa tilanteessa on oikein, että A:t suvaitsevat B:tä, koska hän on yksin ja erilainen, eikä hänellä ole joukon tarjoamaa turvaa. Jos A:t vähenevät parilla ja heidän tilalleen tulee kaksi B:tä tilanne pysyy jokseenkin samana. On olemassa iso enemmistö ja pienenpieni vähemmistö. Jos A:t ja B:t tuntuvat liian abstrakteilta, niin voit ajatella, että A:t ovat suomalaisia ja B:t ovat vaikkapa mustia tai muslimeita tai turkulaisia tai mitä hyvänsä kummajaisia, joita olemme tottuneet suvaitsemaan. Koska vähemmistö on niin pieni, sen on pakko tavalla tai toisella sopeutua enemmistön elämäntapaan. Sen pitää tottua siihen, että A:t pukeutuvat eri tavalla kuin B:t, syövät erilaista ruokaa eivätkä heidän naisensa peittele itseään huiveilla ja kaavuilla, vaan käyvät töissä ja kulkevat yksin kaupungilla, päättävät kenen kanssa menevät naimisiin ja muuta sellaista, jota B:t eivät kaukaisissa kotimaissaan tehneet.

Koska B:tä on niin vähän on heidän pakko sopeutua A:n elämäntapaan ja on vain oikein ja kohtuullista, että heitä kohdellaan kiltisti ja ymmärtäväisesti, koska B:llä ei ole suuren joukon mukanaan tuomaa fyysistä, taloudellista taikka poliittista turvaa takanaan.

Tällaisessa kontekstissa, jossa enemmistön ja vähemmistön suhde on selkeä, on aivan loogista ajatella, että suvaitsevaisuus on hyvä asia. Mutta entäs kun tilanne muuttuu. Entä kun A:n ja B:n suhde ei olekaan 97–3, vaan 91–9, 83–17, 75–25, 63–37 tai 50–50? Missä vaiheessa A:lla on oikeus sanoa, että hetkinen. Me hyväksyimme teidät ja suvaitsemme teidän erilaisia tapojanne, mutta teitähän on koko ajan enemmän ja enemmän ja meitä on koko ajan vähemmän ja vähemmän. Missä vaiheessa tulee se kohta, jossa A voi sanoa, että nyt riittää. Tämä on meidän maamme ja meillä on oikeus se sellaisena myös säilyttää. Sillä jossain kohtaahan tuon kohdan on pitäisi tulla.

Vai pitäisikö?

On aika itsestään selvää, että suvaitsevaisuudella, niin kuin kaikella muullakin on rajansa. Mutta koska meille tarjoillaan vain kahta vaihtoehtoa, joko vihaa tai rakkautta, tuntevat ihmiset itsensä pakotetuiksi valitsemaan aina jälkimmäisen, vaikka se ei heistä enää oikealta tuntuisikaan.

Tästä joka paikkaan tungetusta suvaitsevaisuuden höpön löpöstä ja rakkauden ja vihan dikotomiasta oli hyvä esimerkki Jone Nikula, jonka jorinoita satuin kuuntelemaan pari päivää sitten radiosta. Jone puhui siitä, kuinka hänestä oli ”vitun oikein”, että NHL:ssä juhlitaan seksuaalista monimuotoisuutta ja heilutellaan sateenkaarilippuja ennen ottelua. Jone käytti sanaa ”vitun” luultavasti siksi, että hänen imagonsa on olla miehinen mies ja ilmeisesti hän ajatteli, että jääkiekko-otteluiden muuttaminen gay prideksi on asia, jota tosimiehet voivat kannattaa vaikuttamatta idiooteilta, jos he vain muistavat sanoa tarpeeksi monta kertaa vittu asiasta puhuessaan.

Itse asiassa suvaitsevaisuus, niin miehisen Jonen, kuin meidän muidenkin, on hyvin lähellä alistumista. Suvaitsevaisuuden ja alistumisen raja on usein niin häilyvä, että toisesta voi liikkua toiseen aivan huomaamattaan ja kuvitella edelleen suvaitsevansa, vaikka suvaitsevaisuuden kohde on jo ymmärtänyt, että todellinen valta on nyt hänellä ja hän voi rangaista niitä, jotka esittävät eriäviä mielipiteitä. Ehkäpä Jonenkin mielestä asiat ovat ”vitun oikein” siksi, että jos hän sanoisi, että NHL:ssä pitäisi keskittyä homoilun sijasta jääkiekkoon hän voisi löytää itsensä Radio rockin viihtyisän studion sijasta juontamasta karaoke iltoja Kontulan ostarilla. Rangaistus vääristä mielipiteistä onkin usein juuri ryhmästä erottaminen tai poliittisen uran katkeaminen mutta äärimmäisessä tapauksessa se voi tarkoittaa ruodusta poikkeavan rankaisemista myös kuolemalla. Ystävämme muslimit ovat tavanneet turvautua tuosta keinoista äärimmäisimpään, silloin kun joku hölmö erehtyy luulemaan, että länsimaiden maallinen lainsäädäntö käy islamilaisen lain edellä.

Tässä mielessä länsimaalaisten suvaitsevaisuus muslimeita kohtaan onkin jo aika päivää sitten muuttunut alistumiseksi.

Oikeastaan tämä alistuminen ei ole edes mikään salaisuus, vaan esimerkiksi maahanmuuttokeskustelun kyllä puolen lopullinen argumentti on juuri tuo alistuminen. Ja kaikki muut perustelut, niin humanitaariset kuin taloudellisetkin, ovat kuin viivytystaistelua, ennen lopullista ratkaisua, jossa etnisesti ja kulttuurisesti homogeeniset eurooppalaiset kansallisvaltiot yksinkertaisesti lakkaavat olemasta. Maahanmuuttokeskustelun kyllä puoli esittääkin maahanmuuton tyypillisesti kohtalona, johon ei voi vaikuttaa ja keskustelu, niin meillä kuin muuallakin etenee asian tärkeyden kieltämisestä sen yhtäkkiseen hyväksymiseen ilman sen kummempia välivaiheita. Koko maahanmuuttokeskustelun voikin tiivistää seuraavalla tavalla: Niitä on vasta vähän, niitä on vasta vähän, niitä on vasta vähän. Tää on monikulttuurinen yhteiskunta, totu siihen. Se, että suomalaiset ja länsimaalaiset antavat pikkuhiljaa poliittisen, taloudellisen ja kulttuurisen autonomiansa vieraille ihmisille ei aluksi näyttäydy ongelmalliselta, koska tuo antautuminen puetaan suvaitsevaisuuden kaapuun ja kun muutos on niin pitkällä, ettei sitä enää voi salata, se yksinkertaisesti hyväksytään.

Mitä tähän nyt voi sano? Jos oman maansa antaminen pois hymyillen ja laulellen ei ole merkki sivilisaation rappiosta, niin en tiedä mikä on. 

Avainsanat: Blogi


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini