Kuuntele podcastina

Douglas Murray on kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan nimeltä The War On The West. Kirjassaan Murray analysoi länsimaiden nykytilaa ja niiden harjoittamaa itsekritiikkiä, joka monin paikoin on muuttunut terveestä itsereflektiosta itseinhoksi tai suoranaiseksi rotuvihaksi. Jos kirjaa ei jaksa lukea, voi kirjoittajan haastattelun katsoa esimerkiksi tästä linkistä. 

Douglas Murray on kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan nimeltä The War On The West. Kirjassaan Murray analysoi länsimaiden nykytilaa ja niiden harjoittamaa itsekritiikkiä, joka monin paikoin on muuttunut terveestä itsereflektiosta itseinhoksi tai suoranaiseksi rotuvihaksi. Jos kirjaa ei jaksa lukea, voi kirjoittajan haastattelun katsoa esimerkiksi tästä linkistä.

Kirjan alussa Murray toteaa vuosisatamme vision olevan, että Kiinan, Lähi-Idän, Intian ja Afrikan tulisi pysyä Kiinana, Lähi-Itänä, Intiana ja Afrikkana, mutta Euroopan ja Pohjois-Amerikan ja niiden väestöjen tulee muuttua joksikin aivan muuksi, kuin mitä ne ovat aiemmin olleet.

Murray tarjoaa lukemattomia esimerkkejä siitä, kuinka länsimaat ovat alkaneet problematisoida omaa kulttuuriaan ja kuinka länsimaissa, etenkin Amerikassa ja Britanniassa on tullut tavaksi mustamaalata lännen omaa historiaa ja esittää se pelkästään huonossa valossa. Ja tähän mustamaalaamiseen liittyen on tullut tavaksi hyökätä valkoisia vastaan ja esittää heidät, niin historian kuin nykyisyydenkin roistoina.

Yksi esimerkki länsimaiden hyökkäyksestä omaa historiaansa kohtaan on Amerikassa käytävä keskustelu, jonka mukaan orjuus on USA:n perisynti ja tuon synnin hyvittämiseksi mustille amerikkalaisille pitäisi maksaa rahallisia korvauksia. Tällaisessa keskustelussa orjuus esitetään nimenomaan länsimaalaisena ilmiönä ja esimerkiksi kesän 2020 mellakoissa, niin USA:ssa kuin Britanniassakin kaadettiin patsaita, joita esittävillä henkilöillä epäiltiin olleen jokin yhteys orjakauppaan.

Murray kuitenkin huomauttaa, että orjuutta on ollut jokseenkin aina ja kaikkialla ja sitä on maailmassa edelleen. Ja mitä orjakaupan historiaan tulee, niin esimerkiksi Lähi-Itään vietiin aikanaan yhtä suuri tai suurempi määrä afrikkalaisia orjia kuin Atlantin yli uuteen maailmaan. Arvioiden mukaan noin 11–17 miljoonaa orjaa vietiin Afrikasta islamilaiseen maailmaan, jonka lisäksi muslimit ryöstivät joukoittain eurooppalaisia orjikseen.

Jos joku nyt ihmettelee, missä päin Lähi-Itää näiden orjien jälkeläiset nyt majailevat, niin vastaus on, että eivät missään, koska arabit kastroivat afrikkalaiset orjansa, jotta nämä eivät pääsisi jatkamaan sukuaan. Ja mitä afrikkalaisiin itseensä tulee, niin voidaan kysyä, kumpi on moraalisesti tuomittavampaa. Ottaa orjia kaukomailta, niin kuin eurooppalaiset tekivät ja laivata heidät kauas merten taa, vai tehdä niin kuin afrikkalaiset, eli vangita omat naapurinsa ja myydä sitten heidät orjuuteen ja kastroitaviksi.

Orjuus keskustelussa unohtuu usein, että Britit lopettivat orjakaupan omaksi tappiokseen imperiumissaan vuonna 1833 ja amerikkalaiset lopettivat sen sisällissodassaan, joka vaati yli 600 000 uhria. Tosiasiassa länsimaiden suhdetta orjuuteen ei tee poikkeukselliseksi se, että orjakauppaa harjoitettiin, sillä sitä harjoittivat kaikki, vaan se, että länsimaat lopettivat orjuuden puhtaasti moraalisin syin.

Kaikesta huolimatta, myös Rapakon tällä puolen on kannettu huolta menneisyyden orjakauppiaista, joiden lisäksi erityisesti Winston Churchill on joutunut arvostelun kohteeksi. Sillä kuten kirjoittaja selittää, jos Churchillin, joka on historian suurimpia sankareita, koska hänen ansioistaan länsiliittoutuneet pysyivät toisessa maailmansodassa, joka taas mahdollisti Hitlerin tappion, voi vetää lokaan, niin silloin kenet tahansa länsimaalaisen voi vetää lokaan.

Historiallisten henkilöiden uudelleen arvioinnista olkoon esimerkkinä Cambridgen yliopistossa viime vuonna käyty paneelikeskustelu, jonka nimi oli Churchillin rodulliset seuraukset (Racial Consequences of Churchill). Panelisteina toimivat tohtori Onyeka Nubia, professori Kehinde Andrews ja tohtori Madhusree Mukerjee, joista kukaan ei ollut erikoistunut 1900- luvun historiaan ja itse asiassa yksi panelisteista oli fyysikko. Keskustelun vetäjän toimi muuan Priymvada Gopal. Gopal on Cambridgen yliopiston professori, joka opettaa Churchillin nimeä kantavassa collegessa. Opetustyönsä lisäksi Gopal on aktiivinen myös sosiaalisessa mediassa ja professori onkin tullut tunnetuiksi sellaisista Twiiteista kuin ”abolish whitness” ja ”white lives don’t matter”. 

Akateemikot olivat keskustelussaan melko kriittisiä Churchilla kohtaan ja Kehinde Andrews kertoi, että sota olisi voitettu ilman Churchilliakin ja että brittiläinen imperiumi oli paljon pahempi kuin natsit. Panelistit olivat myös sitä mieltä, että liittoutuneiden voitto ei ollut kovin merkittävä, koska se tarkoitti vain yhdenlaisen valkoisen ylivallan loppua ja toisen alkua.

Jos googletat edellä mainitut akateemikot ja katsot heidän kuviaan, niin voitaneen kysyä, olisivatko Kehinde ja Gopal saaneet professuurinsa myös natsien hallitsemassa Britanniassa, vai olisivatko he joutuneet etsimään toimeentulonsa jostain toisaalta?

Eikä länsimaalaisten arvostelu suinkaan rajoitu vain akateemisiin ympyröihin, vaan myös yksityinen sektori on kunnostautunut kamppailussa valkoisten ylivaltaa vastaan.

Esimerkiksi yhdysvaltalainen Sandia National Laboratories, jonka ominta alaa ovat ydinenergia ja ydinaseet on järjestänyt kursseja pelkästään valkoisille miehille, jossa heille on kerrottu, että valkoisten miesten kulttuuri on yhtä kuin Ku Klux Klan. Kokouksissa osallistujien tuli myös sanoutua irti heidän valkoisen miehen etuoikeuksistaan ja kirjoittaa anteeksipyyntökirjeitä kuvitelluille värillisille naisille.

Yksi Amerikan suurimmista sairasvakuutuksia tarjoavista yrityksistä on nimeltään Cigna, joka on puolestaan neuvonut olemaan palkkaamatta valkoisia miehiä, kun taas Coca-Cola Company on ohjeistanut jo olemassa olevia työntekijöitään olemaan vähemmän valkoisia. Miten valkoiset voivat olla vähemmän valkoisia on tietysti kysymys erikseen, mutta jotain osviittaa antaa muun muassa New York Timesiin kirjoittava Damon Young, jonka mukaan valkoisuus on virus ja niin kuin muutkin virukset, se ei kuole ennen kuin sillä ei ole enää ruumiita, joita se voi tartuttaa.

Yhdenlaisen vastauksen kysymykseen siitä, kuinka nuo tartunnalle alttiit valkoiset ruumiit saadaan maailmasta häviämään antoi Tohtori Aruna Khilalani Yalen yliopistossa pitämällään luennolla. Luennon otsiko oli: Valkoisen mielen psykopaattinen ongelma (The Psychopathic Problem of the White Mind). Luennollaan Khilalani kertoi seuraavanlaisesta unelmastaan:

”Unloding a revolver into the head of any white person that got in my way, burying their body, and wiping my bloody hands as I walked away relatively guiltless with a bounce in my step. Like I did the world a fucking favor”.

Hyvin menee, vai mitä?

Vastauksena tällaisiin juttuihin on usein sanoa, että tämä tapahtuu jossain kaukana rapakon takana ja että se ei kosketa meitä. No. Niinkin voi tietysti sanoa. Tai sitten voi sanoa kuten Iltalehden kolumnisti Jari Hanska, joka haluaa pörssiyhtiöiden johtokuntiin lisää ei valkoisia. Kansalaisjärjestö Ruskeat tytöt kertoo puolestaan olevansa: ”poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton, voittoa tavoittelematon, Ruskeilta ihmisiltä Ruskeille ihmisille tarkoitettu rekisteröity yhdistys.” Yhdistyksellä on muun muassa kirjoituskoulu, jonka kursseille saavat ottaa osaa ”rodullistetut” tytöt. Rodullistettu tarkoittanee tässä ei valkoista. Jos ruskeiden tyttöjen toiminta kuulostaa kovin kesyltä, niin korvaa sana ruskea, sanalla valkoinen ja mieti miltä se sitten kuulostaa.

Mutta palataan vielä takaisin itse kirjaan.

Murrayn kirjassa erityistä on, että se ei keskity niihin ongelmiin, joita maahanmuuttoon ja demografiseen muutokseen yleensä liitetään. Maahanmuuttokriitikot valittavat yleensä rikollisuudesta, terrorismista, sosiaaliturvan hyväksikäytöstä, muslimien takapajuisista asenteista ja muusta sen sellaisesta. Tyypillinen vastaus kritiikkiin puolestaan on, että kaikki nämä ongelmat katoavat integraation, koulutuksen ja uusien länsimaissa syntyneiden ja kasvaneiden sukupolvien myötä, jotka ovat tottuneet uuteen monikulttuuriseen yhteiskuntaan, jossa sellaiset seikat kuin ihonväri tai uskonto ovat menettäneet merkityksensä.

Mutta menettävätkö ne merkityksensä?

On hyvä huomata, että eivät Kehinde Andrews tai Aruna Khilalani ole rikollisia, muslimifundamentalisteja tai sosiaaliturvalla loisivia laiskureita. Päinvastoin. He ovat kaikilla mittareilla mitattuna älykkäitä, koulutettuja ja menestyneitä ihmisiä ja toinen Kehinden vanhemmista on käsittääkseni valkoinen. Ja silti. Kun he pääsevät ääneen Kehinde kertoo Englannin historian olevan hanurista ja Khilalani haluaa ampua sinua päähän.

Liikkeen suunnasta antaa kenties osuvimman kuvan Lontoo ja sen pormestari Sadiq Khan, jonka tarina on pienoiskoossa se mitä Euroopassa tapahtuu. Khanin isä muutti Pakistanista Lontooseen vuonna 1968, jossa hän ryhtyi ajamaan bussia. Isä oli siis yksi niistä työperäisistä maahanmuuttajista, joiden on tarkoitus ratkaista suomalaisenkin yhteiskunnan kaikki ongelmat aina työvoimapulasta vanhustenhoitoon. Työpaikan lisäksi Khanin isä sai kahdeksan lasta vauhdittaen omalta osaltaan Euroopassa käynnissä olevaa demografista muutosta.

Khan valittiin Lontoon pormestariksi vuonna 2016 ja kun kaupungissa alettiin kesällä 2020 kaatamaan patsaita, toimi hän nopeasti ja asetti komitean päättämään mitkä patsaat ja muistomerkit kaupungista tulisi poistaa ja mitä niiden tilalle tulisi pystyttää. Komiteaan hän nimitti sellaisia jäseniä kuin Aindrea Emelife, Toyin Agbetu, Riz Ahmed, Jasvis Singh ja Lynette Nabbosa. Komitean 15 jäsenestä kaikkiaan neljä on valkoisia.

Pormestari Khanin aikomus on rakennuttaa Lontooseen orjuutta käsittelevä museo tai muistomerkki, sekä pystyttää patsas Stephen Lawrencelle. Lawrence ei varmaankaan ole suomalaiselle yleisölle tuttu, mutta Englannissa hänen tapauksensa on varsin tunnettu. Lawrence oli kahdeksantoistavuotias musta nuorukainen, joka murhattiin Lontoossa vuonna 1993.

Stephen Lawrencen murha oli tietysti tragedia, mutta toisaalta, Lontoossa murhattiin viime vuonna yli sata ihmistä, joukossa epäilemättä useita mustia, eikä heistä kenellekään ole tietääkseni rakennettu patsasta. Syy Lawrencen muistamiseen löytyykin toisaalta. Lawrencen murhaajat olivat näet valkoisia ja hänen murhansa nosti Lawrencen mustien kokeman väkivallan ja rasismin, sekä Lontoon poliisilaitoksen korruption symboliksi.

Oleellista Lawrencen muistamisessa ei ole, kuinka paljon Lontoon mustat kohtaavat väkivaltaa tai rasismia, vai kohtaavatko niitä ollenkaan. Oleellista on, että Stephen Lawrencen patsas ja orjuuden muistomerkki ovat osa sitä tarinaa, jota nykylontoolaiset itselleen kertovat. Lawrencen patsaan funktio onkin samanlainen kuin Kuusamossa sijaitsevan partisaanien uhrien muistomerkin. Tällaiset muistomerkit ja patsaat ovat tapoja kertoa, ketkä ovat olleet historian roistoja ja ketkä uhreja ja sankareita. Ja aivan niin kuin kuusamolaisten tarinassa roistoja ovat olleet siviilejä murhaavat neuvostopartisaanit, niin samalla lailla lontoolaisten tarinassa roistoja ovat mustia murhaavat valkoiset miehet, jotka kaiken lisäksi ovat olleet julmia orjakauppiaita.

Kuten Churchill kritiikki ja Stephen Lawrencen patsas osoittavat, kun jonkin alueen väestö vaihtuu vaihtuvat niin alueen patsaat, kuin sankaritkin. Murrayn kirja on kaiken kaikkiaan hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoinen, mutta yhtä asiaa Murraykaan ei pysty selittämään, nimittäin sitä, miksi tämä kaikki oikein tapahtuu?

Mutta toisaalta. Pystyykö kukaan?