Kuuntele podcastina

Sam Harris on amerikkalainen neurologi ja filosofi, jolla on suosittu podcast nimeltä Making sense. Jokin aika sitten kuuntelin Harrisin kolmetuntisen podcastin, jossa vieraana oli amerikkalainen dokumentaristi Meg Smaker. Smaker oli tehnyt dokumentin nimeltä Jihad Rehab, joka kertoi saudiarabialaisesta vankilasta, jossa pidettiin terroristeja ja ilmeisesti myös muutamia täysin syyttömiä miehiä, jotka olivat olleet vuosia amerikkalaisten vankina Guantánamo Bayssa. Paria poikkeusta lukuun ottamatta miehet olivat kuitenkin terroristeja ja heidän oli tarkoitus käydä vankilassa läpi vuoden kuntoutus, jonka jälkeen miehet piti vapauttaa.

Sam Harris on amerikkalainen neurologi ja filosofi, jolla on suosittu podcast nimeltä Making sense. Jokin aika sitten kuuntelin Harrisin kolmetuntisen podcastin, jossa vieraana oli amerikkalainen dokumentaristi Meg Smaker. Smaker oli tehnyt dokumentin nimeltä Jihad Rehab, joka kertoi saudiarabialaisesta vankilasta, jossa pidettiin terroristeja ja ilmeisesti myös muutamia täysin syyttömiä miehiä, jotka olivat olleet vuosia amerikkalaisten vankina Guantánamo Bayssa. Paria poikkeusta lukuun ottamatta miehet olivat kuitenkin terroristeja ja heidän oli tarkoitus käydä vankilassa läpi vuoden kuntoutus, jonka jälkeen miehet piti vapauttaa.

Smaker kertoi Harrisin podcastissa, että terroristeja oli neljää tyyppiä. Ensimmäinen tyyppi olivat ne, joita ajoi todellinen kutsumus ja joita voisi sanoa uskonnollisiksi fanaatikoiksi. Toinen tyyppi, olivat miehet, jotka etsivät seikkailua ja lähtivät Syyriaan tai Afganistaniin, koska he halusivat elää vaarallisesti. Kolmas tyyppi, olivat miehet, jotka olivat köyhistä perheistä ja jotka lähtivät pyhään sotaan rikastuakseen tai hankkiakseen arvostetun aseman yhteisössään. Neljäs ryhmä olivat puolestaan ne, jotka lähtivät yksinkertaisesti siksi, että muutkin lähtivät. Smaker haastatteli muun muassa miestä, joka lähti Afganistaniin sotimaan, koska hänen vanhempi veljensäkin oli siellä ja hänen odotettiin seuraavansa isoveljensä jalanjälkiä.

Smaker kertoo haastattelussa, että terroristien vaikuttimien selittäminen pelkästään islamilla on yksinkertaistus ja halusi dokumentissaan tuoda esiin muutkin, varsin inhimilliset vaikuttimet, jotka terroristeja ohjaavat.

Jos Jihad Rehab dokumentista haluaa sanoa jotain Smakerin haastattelun pohjalta, niin dokumentti on ilmeisesti osa narratiivia, jossa kauheimpienkin tekojen tekijät pyritään inhimillistämään ja heidän toimiaan selittämään, heidän itsensä ulkopuolella vaikuttavilla voimilla, kuten köyhällä lapsuudella. Tuo inhimillistäminen tehdään siten, että dokumentaristi menee niin lähelle kohdettaan, että alkaa nähdä sellaisia yksityiskohtia, joita terroristeihin tai muihin pahantekijöihin ei tavallisesti yhdistetä, kuten vaikkapa ryhmäpaineen, jolla terroristien käytös sitten selitetään ja tehdään ymmärrettäväksi.

Tällaisten selitysten ongelma on, että vaikka ne aluksi voivat tuntua älykkäiltä tai syvällisiltä, eivät nuo selitykset loppujen lopuksi ole sen paremmin syvällisiä kuin älykkäitäkään. Sillä katsoessaan tarpeeksi lähelle ja nähdessään yksityiskohtia ja inhimillisiä piirteitä, näkee dokumentaristi todellisuudessa niin yleisiä piirteitä, että ne eivät selitä mitään. Usko, ryhmäpaine, raha ja seikkailunhalu ovat nimittäin piirteitä, jotka ovat läsnä jokseenkin kaikessa inhimillisessä toiminnassa. Ja samaa Smakerin käyttämää inhimillistävää metodia voisi soveltaa vaikkapa kansallissosialistien nousun selittämiseen 1930- luvun Saksassa.

Me voimmekin kuvitella jonkin arkistomateriaaliin perustuvan dokumentin, jossa Hans kertoo alkaneensa natsiksi, koska todella uskoi arjalaisen rodun ylemmyyteen, juutalaisten alemmuuteen ja muuhun sen sellaiseen. Günter taas liittyi natseihin, koska sen miehinen maailmankuva ja soturi-ideologia vetosi hänen seikkailunhaluunsa. Jürgen liittyi puolestaan kansallissosialisteihin, koska oli köyhä ja uskoi uran puolueessa takaavat elannon hänelle ja hänen viidelle sisarelleen, kun taas Klausista tuli natsi, koska kaikista muistakin kylän pojista tuli natseja.

Mutta jos sinä luet kolmannen valtakunnan historiaa, niin ei kukaan oikea historioitsija yritä selittää Hitlerin valtaannousua, toista maailmansotaa tai Auschwitzia sillä, että Jürgen oli köyhä ja Klaus meni vain joukon jatkona. Tämä ei selitä mitään, sillä Puolassa, Ranskassa ja Englannissakin oli ihmisiä, jotka olivat köyhiä ja menivät joukon jatkona, mutta jostain syystä kansallissosialistit eivät päässeet noissa maissa valtaan.

No. Nyt joku voi tietysti sanoa, että minun kritiikkini dokumenttia kohtaan on typerää, koska en ole dokumenttia nähnyt. Ja ehkä näin onkin. Mutta syy siihen, että en ole dokumenttia nähnyt johtuu siitä, että kaikki ne teatterit ja festivaalit, joiden dokumentti piti esittää ja joiden piti toimia dokumentin ponnahduslautana televisiokanaville, vetivät sen pois ohjelmistosta dokumenttiin kohdistuneen sensuuri kampanjan tähden. Ja itse asiassa tuo Sam Harrisin podcasti ei niinkään käsittele dokumentin sisältöä, vaan sitä, miten dokumentti onnistuttiin mustamaalaamaan ja podcastin nimi olikin A Tale of Cancelation.

Jihad Rehabin piti aluksi olla hitti ja ohjaajaan läpimurtoteos ja aluksi se saikin hyviä arvosteluja ja pääsi muun muassa Sundancen elokuvafestivaaleille, mikä käytännössä tarkoitti, että ohjaajan ura olisi ollut tästä eteenpäin turvattu. Sillä pelkkä Sundanceen pääsy tarkoittaa lähes poikkeuksetta, että dokumentti pääsee myös suurempaan levitykseen ja takaa dokumentaristin tunnettavuuden ja sitä kautta rahoituksen myös dokumentaristin tuleville projekteille. Sundancen lisäksi, dokumentti pääsi myös South by Southwest nimiselle filmifestivaalille, jossa sille ehdittiin luvata, jokin hieno palkintokin ennen kuin festivaali päätti vetää dokumentin ohjelmistostaan.

Dokumenttiin kohdistetun parjauskampanjan takana oli kuusi muslimiohjaajaa, joiden töitä ei Sundance festivaalille ollut hyväksytty, sekä brittiläinen Cage järjestö, jonka sanoman voi tiivistää siten, että järjestön mielestä muslimit ovat aina uhreja ja syypäitä maailman ongelmiin, mukaan lukien islamilainen terrorismi, ovat aina jotkut muut.

Smakerin dokumentin kohtalo onkin taas yksi esimerkki siitä, kuinka muslimien tai muiden ei länsimaalaisten alkaessa esittämään vaatimuksiaan, eivät länsimaalaiset osaa tehdä muuta kuin antaa periksi. Hyvä esimerkki tästä periksi antamisesta oli juuri South by Southwestin filmifestivaali, joka kertoi Smakerille, että heidän on pakko vetää dokumentti levityksestä koska Sundancekin oli tehnyt niin. Sundancen festivaalin työntekijät olivat näet monivärinen joukko, jossa on edustettuna eri rotuisia ihmisiä, sekä seksuaalivähemmistöihin kuuluvia. Kun taas South by Southwestin johtotiimi koostui kokonaan valkoisista, joten heistä oli selvää, että dokumentin esittäminen, jonka monikulttuurinen Sundance oli tuominnut, johtaisi rasismisyytöksiin.

Mitä Meg Smakeriin itseensä tulee, niin hän, toisin kuin useimmat muut vastaavaan tilanteeseen joutuneista ei ole alkanut pyytelemään anteeksi, vaikka dokumentin vetäminen esityksestä onkin ajanut hänet taloudelliseen perikaatoon. Eikä Smaker muutenkaan ole mikään itku Iines, joka kertoo kauniita tarinoita terroristeista, koska ei heistä mitään oikeasti tiedä. Päinvastoin. Smaker on jonkinlainen tosielämän Lara Croft, joka oli entisessä elämässään palomies, joka matkusti yksin syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskujen jälkeen Afganistaniin ja Pakistaniin, koska halusi tietää miksi muslimit vihaavat amerikkalaisia. Lisäksi Smaker on matkustellut Somaliassa, haastatellut merirosvoja, puhuu arabiaa ja on asunut useita vuosia Jemenissä, jossa hän koulutti paikallisia palomiehiä. Jossain vaiheessa sankarittaremme ehti myös Kolumbiaan, jossa hän vietti pari viikkoa, jonkin paikallisen asejoukkion kidnappaamana.

Ja kuitenkin. Oli Smaker kuinka kova kimuli tahansa, on hän silti jäänyt sen saman jyrän alle, jonka alle ovat jäänet monet muutkin, kun heitä on syystä tai toisesta syytetty jonkin vähemmistön sortamisesta tai väärin ymmärtämisestä. Sillä vähemmistöistä, tässä niin sanotussa cancel kulttuurissa on lopulta kyse. Ja Smaker kertookin haastattelussaan, että dokumentaristien keskuudessa käydään vilkasta keskustelua siitä, kenen mitäkin tarinoita tulisi kertoa.

Josta päästäänkin kysymykseen siitä, miten tällainen sensuurikampanja voi onnistua, vaikka oli aivan selvää, että kaikki dokumentin nähneet tiesivät, että sitä kohtaan esitetyt syytökset olivat perättömiä?

Ja vastaus tuohon kysymykseen piilee luultavasti meidän omassa maailmankuvassamme. Jokseenkin kaikkialla länsimaissa on vallalla maailmankuva, jonka mukaan hyvien ihmisten velvollisuus on auttaa heikkoja ja vainottuja. Ja noiden heikkojen ja vainottujen rooli on annettu erilaisille vähemmistöille.

Tässä maailmankuvassa roiston rooli on puolestaan annettu valkoisille heteromiehille, joiden etuja palvelemaan länsimaiset yhteiskunnat on rakennettu ja jotka siksi toimivat automaattisesti naisia, mustia, muslimeja ja erilaisia seksuaalivähemmistöjä vastaan. Ja koska meidän yhteiskuntamme rakenteet ovat syrjiviä, täytyy oikeamielisten ihmisten, joita elokuvafestivaalit epäilemättä ovat pullollaan, puolustaa noita seksuaalivähemmistöjä ja muslimeja yhteiskunnan syrjiviltä rakenteilta.

Tässä on hyvä huomata, että se millaisia yhteiskunnan rakenteet todellisuudessa ovat ja ketä ne palvelevat on yhdentekevää. Samoin kuin yhdentekevää on, millaisia vähemmistöt todellisuudessa ovat. Oleellista on vain, että tällainen he vastaan me ideologia on omaksuttu ja tämän ideologian mukaan roistoja olemme me ja uhreja he, joten oikeamieliset ihmiset asettuvat heidän puolelleen meitä vastaan yksinkertaisesti siksi, että niin oikeamielisten ihmisten kuuluu tehdä.

Ja kun tuollainen maailmankuva on omaksuttu voi tuohon maailmankuvaan vedota ja saada ihmiset toimimaan sen mukaisesti, aivan niin kuin isänmaallisuuteen tai uskonnon vaatimuksiinkin vetoamalla voi saada isänmaalliset tai uskonnolliset ihmiset toimimaan haluamallaan tavalla, vetoamalla heidän isänmaallisuuteensa tai uskonnollisuuteensa.

Ideologiasta tai maailmankuvasta tulee näet osa ihmisen identiteettiä ja mitä enemmän ihminen toistaa kulloiseenkin ideologiaan kuuluvia rituaaleja, sitä vaikeammaksi hänen tulee toimia tuota ideologiaa vastaan. Tuollaiset rituaalit voivat olla kynttilöiden vienti veteraanien haudalle tai liputtaminen liputuspäivänä, mutta useimmiten nuo rituaalit ovat paljon arkipäiväisempiä. Ne ovat niissä vitseissä, joille nauramme, uutisissa, joita luemme ja twiiteissa, joita jaamme. Ja jos sinä olet tuhat kertaa nyökytellyt päätäsi, kun joku sanoo islamofobia, on sinun hirveän vaikea nousta seisomaan, kun joku sanoo sen tuhannen ensimmäisen kerran ja sanoa, että ei tämä ole islamofobiaa, vaan tämä on röyhkeä hyökkäys rohkeaa ja rehellistä dokumentaristia kohtaan.

Mitä dokumenttien tekoon yleensä tulee, niin liikkeen suunta näyttäisi olevan seuraavanlainen. Ensin dokumentaristien oletettiin suhtautuvan vähemmistöihin objektiivisesti. Sitten heidän oletettiin suhtautuvan heihin positiivisesti ja nyt olemme tilanteessa, joissa heistä pitää yksinkertaisesti olla hiljaa.

Jotta tämä kirjoitus ei päättyisi liian pessimistisiin tunnelmiin, niin Sam Harrisin podcastin jälkeen dokumentti on esitetty Varsovan filmifestivaaleilla, jossa yleisö oli valinnut sen festivaalien parhaaksi dokumentiksi. Lisäksi Harrisin podcastin kuuntelijat ovat lahjoittaneet Smakerille, niin paljon rahaa, että ehkä elokuva saadaan vielä laajempaan levitykseen.

Jos Meg Smakeria haluaa tukea, niin hänelle voi lahjoittaa rahaa oheisesta linkistä.