Kuuntele podcastina

Janus Putkonen on mies, josta ainakaan minä en ollut kuullut mitään, ennen kuin Iltalehti kirjoitti jutun Putkosen omaelämänkerrasta nimeltä Patriootin päiväkirja 1. Jutussa ei otettu kantaa kirjan sisältöön, eikä jutun kirjoittanut toimittaja sitä ilmeisesti ollut lukenutkaan, vaan pahennusta herätti yksinkertaisesti se, että Putkosen kirja oli Suomalaisen kirjakaupan verkkosivuilla myynnissä. Kyseinen Putkonen on MV- lehden nykyinen päätoimittaja ja Iltalehden jutun mukaan muutenkin huono ihminen ja Venäjän kätyri.

Janus Putkonen on mies, josta ainakaan minä en ollut kuullut mitään, ennen kuin Iltalehti kirjoitti jutun Putkosen omaelämänkerrasta nimeltä Patriootin päiväkirja 1. Jutussa ei otettu kantaa kirjan sisältöön, eikä jutun kirjoittanut toimittaja sitä ilmeisesti ollut lukenutkaan, vaan pahennusta herätti yksinkertaisesti se, että Putkosen kirja oli Suomalaisen kirjakaupan verkkosivuilla myynnissä. Kyseinen Putkonen on MV- lehden nykyinen päätoimittaja ja Iltalehden jutun mukaan muutenkin huono ihminen ja Venäjän kätyri.

Suomalainen kirjakauppa toimi kuitenkin nopeasti ja poisti Putkosen ja ilmeisesti muidenkin vääriä mielipiteitä omaavien henkilöiden kirjoja valikoimistaan. Silmiinpistävää jutussa onkin, kuinka itsestään selvästi sensuurin nähdään olevan oikea ratkaisu kamppailussa maailman Putkosia ja muita Venäjän ystäviä vastaan. Vaikka tyhmempi voisi kuvitella, että jos Putkonen on jollain lailla merkittävä henkilö, olisi ehkä parasta, että hänestä olisi mahdollisimman paljon, eikä mahdollisimman vähän, tietoa saatavilla. Jos Putkonen taas on mitättömyys, niin kuin hän mitä luultavimmin on, niin mitä väliä hänen sepustuksillaan on?

Tämä refleksinomainen sensuuri on ajallemme hyvin tyypillistä ja toinen esimerkki siitä, on yleiseksi käynyt tapa, kirjoittaa neekerin sijasta n-sana, silloinkin kun lainataan jonkun muun kirjoittamaa tekstiä. Tai mikä vielä erikoisempaa ottaa uusintapainoksia kirjoista, mutta muuttaa niiden kieltä paremmin vastaamaan nykyisiä kohteliaisuus sääntöjä. Tästä esimerkkinä toimikoon vaikkapa tuoreet painokset Ian Flemingin James Bond kirjoista, joista neekeri sana, yhdessä muutamien muiden termien kanssa on editoitu kokonaan pois.

Eikä tällaiselta taannehtivalta sensuurilta ole säästynyt Roope Ankkakaan, vaan Disney kertoi jokin aika sitten, että:

”Osana sitoutumistamme moninaisuuden ja yhdenvertaisuuden edistämiseen The Walt Disney Company on päättänyt, ettei se tule julkaisemaan tarinoita, jotka eivät vastaa näitä arvoja”.

Tarinat, jotka eivät vastaa Disneyn arvoja ovat legendaarisen Aku Ankka piirtäjän Don Rosan Roope Ankan elämä ja teot kirjasarjassa ilmestyneet kaksi tarinaa. Hieman epäselvää on, mikä tarinoissa on vikana, mutta huhujen mukaan tarinoissa esiintyy tummaihoinen zombi, nimeltä Bombi, joka on ilmeisesti jollain lailla rasistinen.

Tästä uudesta normaalista on saanut osansa myös toinen sarjakuvataiteilija nimeltä Scott Adams, joka tunnetaan parhaiten Dilbert sarjakuvistaan. Adamsin synti oli sanoa, että koska mustat eivät pidä valkoisista, kannattaisi valkoisten pysyä vastaavasti erossa mustista. Adamsin mielipiteet tuomittiin välittömästi vääriksi ja koska nykyään ihmisillä saa olla vain yhdenlaisia mielipiteitä, amerikkalaiset sanomalehdet lakkasivat välittömästi julkaisemasta Adamsin sarjakuvia.

Mutta palatakseni jo aiemmin mainittuun neekeriin, niin tiedän tietysti, että sanaa ei haluta käyttää koska se on loukkaava. Mutta tiedän senkin, että vielä 90- luvulla se ei ollut loukkaava samalla tavalla kuin nyt ja sanalla neekeri tarkoitettiin yksinkertaisesti mustaa ihmistä. Ja mitä sanan alkuperään tulee, niin luultavasti kyseessä on lainasana, joka on muissakin kielissä tarkoittanut alun perin yksinkertaisesti mustaa. Ja kuinka ollakaan sanakirjan mukaan sanalle musta on latinan kielessä neljä käännöstä, joista yksi on niger, josta sana neekeri on luultavasti johdettu, ja joka on siis yksinkertaisesti tarkoittanut mustaa.

Tarkoitukseni ei ole sanoa, että neekeri sana pitäisi ottaa takaisin käyttöön, kielihän muuttuu ajasta aikaan, mutta lainatessaan tekstejä tai ihmisiä, jotka ovat sanaa käyttäneet, pitäisi neekeri sanaa käyttää yksinkertaisesti siksi, että tolkullista tekstiä ei voi kirjoittaa, jos kirjoittaa pelkästään sanojen ensimmäisiä kirjaimia.

Ja lisätään tähän vielä sekin, että neekeri sanan käyttämättä jättäminen kertoo älyllisestä taantumisesta. Aivan kuin me olisimme palaamassa johonkin esihistorialliseen aikaan, jossa sanojen uskotaan sisältävän mystisiä voimia ja siksi niihin suhtaudutaan kuin loitsuihin, joiden lausuminen houkuttaa pahat henget esiin. Tähän uuteen taikasanaan liittyy myös käsitys, jonka mukaan tietyt ihmiset saavat käyttää kiellettyä sanaa tietyissä tilanteissa, eli toisin sanoen mustat voivat kutsua toisiaan neekereiksi rap lyriikoissaan.

Toinen silmiinpistävä seikka tällaisessa itsesensuurissa on, kuinka aneemisia sitä vastaan esitetyt argumentit ovat. Esimerkiksi Iltasanomien kolumnisti Tuomas Manninen vastustaa sensuuria varsin laimeasti Roope Ankkaa käsittelevässä kirjoituksessaan.

Kolumnisti kertoo muun muassa kaveristaan, joka piti ”esiteininä Rosan klassikkoa erinomaisena, mutta kun hän luki sen aikuisena, hän tunnisti tunkkaista rasistisuutta.”

Tämä ajatusten Tonava jatkoi virtaamistaan seuraavalla tavalla:

”Niitä ei pidä sensuroida, kenenkään ei vain pidä lukea niitä enää, tuttuni sanoo.

Ei edes lapsien, hän lisäsi, mutta ei suostu pitämään kirjan piilottamista lapsilta sensuuriin verrattavissa olevana tekona.”

”Tuttuni ei kieltäisi lapsia, koska kertoo olevansa liberaali. Mutta koska on olemassa vaara, että lapset pitäisivät Rosan tarinoista, piilottaminen olisi tuttuni mielestä hyvä kompromissi liberalismin ja totalitarismin välillä.”

Toimittajan mukaan kirjojen piilottaminen on vielä ”selvästi liberalismin kenttäpuoliskolla.”

Kyllä on niin liperaalia että.

Seuraavaksi kolumnisti esittää oman neronleimauksensa sensuuri asiaan:

”Parempi olisi ottaa mallia tupakka-askeista, joissa kerrotaan näkyvästi tupakoimisen vaarantavan terveyden.

Jos kirjaan laitettaisiin tarra, jossa kerrotaan sen sisältävän aineistoa, joka ei enää ole hyväksyttävissä, lukija valpastuisi. Varoitus toimisi kuin koulutehtävä, jossa kehotetaan etsimään tekstistä tiettyjä asioita.

Ymmärrys lisääntyisi. Opastettu, mutta silti omaehtoinen ajattelu.”

Opastettu, mutta silti omaehtoinen. Vähän niin kuin se Putinin aikanaan lanseeraama Venäjän suvereeni demokratia. Demokratia, mutta kuitenkin suvereeni.

Jos asia halutaan vääntää rautalangasta, niin kuka tämä Manninen on kenellekään sanomaan mitä mistäkin kirjasta tulee ajatella? Tai mikä asia kenenkin mielestä on hyväksyttävää? Vapaassa maassa, toisin kuin maissa, jotka eivät ole vapaita, ihmiset saavat itse päättää mitä he asioista ajattelevat. Jos asia halutaan ilmaista oikein yksinkertaisesta, niin ilman tuota ajattelun vapautta, ei ole mitään vapautta. Vai haluaisiko herra kolumnisti, että meillä olisi jokin taannehtivan sensuurin virasto, joka liimailee työkseen tarroja vanhoihin kirjoihin.

Sikäli kuin kolumnistin liberaalikaverit eivät ole ehtineet niitä piilottaa.

Tämä sananvapaus asia on yksi masentavimmista aiheista kirjoittaa, sillä edellä kuvattuun itsesensuuriin ei ole mitään todellista syytä. Ei kukaan pakota ketään kirjoittamaan n-sana, lainatessaan jotain vanhaa tekstiä, eikä kukaan pakota Suomalaista kirjakauppaa poistamaan kirjoja valikoimistaan tai liberaaleja kätkemään Aku Ankan taskukirjoja lasten uteliailta katseilta tai toimittajia liimailemaan niihin varoitustarroja.

Neekerin sanan välttely, Putkosen omaelämänkerta tai Roope Sedän seikkailut voivat tuntua pikku jutuilta maailmassa, jossa isot kysymykset koskevat Ukrainan sotaa, maahanmuuttoa, taloutta, ilmastonmuutosta, NATOA, EU:ta ja tappavia pandemioita. Ja tietysti onkin niin, että verrattuna noihin todella isoihin kysymyksiin nämä Putkosten omaelämänkerrat ja Roope sedät ovat pikku juttuja.

Mutta jos Punos Jatkosen omaelämänkerta, epäkorrektit sanat ja Roope Sedän nuoruus ovat liian rankkaa kamaa kirjakaupoille, kustantamoille, liberaaleille ja toimittajille, niin kuinka me voimme luottaa siihen, että nuo kirjakaupat, kustantamot, liberaalit ja toimittajat käsitelevät oikeasti tärkeitä asioita rehellisesti ja uskaltavat esittää rohkeita kysymyksiä, silloin kun niiden esittämiseen todella on aihetta?

Tällaisen itsesensuurin vaarana on, että me lipsumme ajattelussamme pikkuhiljaa kohti totalitarismia, jossa avoimelle keskustelulle, koskipa tuo keskustelu sitten Ukrainan sotaa, maahanmuuttoa, taloutta, ilmastonmuutosta, NATOA, EU:ta tai koronan alkuperää, on koko ajan vähemmän ja vähemmän tilaa. Ja avoimen keskustelun tilalle tulee pelkkä konsensus, jonka vaalijoiksi kaikki nämä liberaalit ja toimittajat muuttuvat.