...ja se olemme me.

Kuuntele podcastina

Poikani olisi halunnut käydä elokuvissa katsomassa Avatar 2, mutta jostain syystä se jäi meiltä väliin ja niinpä poikani joutui tyytymään ensimmäiseen Avatar elokuvaan, jonka katsoimme kotona ison popcorn vadin kera. Elokuva on omalla tavallaan klassikko ja poikani piti siitä kovasti, mutta ehkä huomionarvoisinta siinä on, kuinka hyvin se kiteyttää länsimaisen kulttuurin vallitsevat arvot ja meidän käsityksemme oikeasta ja väärästä. 

...ja se olemme me.

Poikani olisi halunnut käydä elokuvissa katsomassa Avatar 2, mutta jostain syystä se jäi meiltä väliin ja niinpä poikani joutui tyytymään ensimmäiseen Avatar elokuvaan, jonka katsoimme kotona ison popcorn vadin kera. Elokuva on omalla tavallaan klassikko ja poikani piti siitä kovasti, mutta ehkä huomionarvoisinta siinä on, kuinka hyvin se kiteyttää länsimaisen kulttuurin vallitsevat arvot ja meidän käsityksemme oikeasta ja väärästä.

Elokuvan juoni on pääpiirteissään seuraavanlainen. Kaivosyhtiö yrittää kolonisoida Pandora nimisen planeetan sen luonnonvarojen tähden. Planeetalla asuu sini-ihoinen kansa nimeltä Navit, jotka elävät alkukantaisesti, mutta sopusoinnussa luonnon kanssa. Tarinan päähenkilö on vyötäröstä alaspäin halvaantunut entinen merijalkaväensotilas nimeltä Jake, jonka mieli siirretään avatariin, eli Navien kaltaiseen ruumiiseen ja hänen tehtävänsä on kerätä tietoa Naveista. Kun sotilas tutustuu paremmin Naveihin hän huomaa kuinka ihania he ovat ja lopulta Jake auttaa Naveja kukistamaan ihmisten armeijan, hylkää ihmiskehonsa ja liittyy heimoon, kun taas ihmiset ajetaan pois planeetalta sinne mistä he ovat tulleetkin.

Elokuvan Navi heimo kuvataan tavoiltaan, tansseiltaan ja lauluiltaan hyvin afrikkalaiseksi tai intiaanimaiseksi tai ainakin sellaiseksi, kuin länsimaalaisten mytologiassa intiaanit ja afrikkalaiset halutaan nähdä. Eli viattomina, mutta samalla viisaina ja rohkeina alkuperäiskansoina, jotka joikaavat ikiaikaisia laulujaan äitimaalle ja ovat säilyttäneet korkean moraalinsa, terveellisen elämäntapansa, sekä mystisen yhteytensä luontoon.

Toisin sanoen, Avatarissa avaruuden muukalaiset ovat hyviä ja me olemme pahoja, joka tekee elokuvasta tyypillisen länsimaisen kulttuurin tuotteen.

Jalojen villien lisäksi nykyajan elokuviin on syntynyt oma genrensä, jossa mustat nöyryyttävät ja tappavat valkoisia. Esimerkiksi Denzel Washingtonin tähdittämien Equalizer elokuvien teema on, että Washington, joka on musta, tappaa valkoisia. Sarjassa on meneillään jo kolmas osa, jossa Denzel on siirtynyt tappamaan vaihteeksi italialaisia. Eivät Equalizer elokuvat tietenkään niin tökeröjä ole, että niiden idea olisi suoraan tappaa valkoisia, mutta elokuvan pahisten roolit on yksinkertaisesti annettu valkoisille ja tarinan sankari on puolestaan lähes yli-inhimillisiä voimia omaava Denzel Washington.

Jos siirrytään Washingtonista Quentin Tarantinoon, niin elokuvassa Django Unchained Christopher Walzin esittämä toinen päähenkilö kysyy Djangolta, jota esittää Jamie Fox, mistä hän pitää eniten palkkionmetsästäjänä olossa, johon tämä vastaa: ”I kill white people and get paid for it. What’s not to like.”

Tarantinon seuraavassa westernissä Samuel L. Jacksonin esittämä hahmo kuvailee yksityiskohtaisesti vanhalle valkoiselle miehelle, kuinka hän nöyryytti, raiskasi ja murhasi tämän pojan, jonka jälkeen hän ampuu myös kyseisen vanhan miehen.

Valkoisten nöyryyttäminen ei tietenkään ole aina näin selvää, vaan useimmiten kyse on vain valkoisten arvottamista negatiivisesti. Esimerkiksi elokuvassa Bird Man, joka voitti vuonna 2014 parhaan elokuvan Oskarin on kohta, jossa Emma Stone sanoo halveksien pääosan esittäjälle:

“You where doing a play based on a book written 60 years ago to a thousand rich old white people whose only real concern is where they are going to get their cake and coffee when it’s over.”

Terminator kutosen pääosan esittää sanoo puolestaan kahdelle kumppanilleen, kun he matkustavat junan katolla laittomien siirtolaisten matkassa. ”Why do you have to be so white”.

Tässä yhteydessä voidaan mainita myös termi Karen, joka on halventava nimitys, jolla viitataan keski-ikäiseen valkoiseen naiseen. YouTubessa on lukemattomia videoita, joilla on miljoonia katselukertoja, joissa nuo Karenit saavat ansionsa mukaan. Aina yhtä puolueettoman Wikipedian mukaan Karenit käyttävät usein valkoisten etuoikeuksiaan (white privilege) saadakseen mitä haluavat.

On hyvä huomata, että meillä todella on tällaisia termejä kuin ”white privilege” ja että nuo ”etuoikeudet” lankeavat niiden kantajille puhtaan rodullisin perustein, joka oikeuttaa myös noiden ”etuoikeutettujen” ihmisten, eli meidän valkoisten, halveksunnan puhtaan rodullisin perustein. Huomioitavaa on myös, että Wikipedian kaltaiset instituutiot, joita suurin osa ihmisistä pitää puolueettomina legitimoivat tuollaiset käsitteet selittämällä, että niiden olemassaolo on objektiivinen tosiasia. Eikä valkoisten kritisoiminen heidän rodullisten ominaisuuksiensa perusteella siksi ole politiikkaa tai rasismia, vaan se on yksinkertaisesti kamppailua oikeudenmukaisemman maailman puolesta, jota kukaan kunnon ihminen ei tietenkään halua vastustaa.

Mutta jos siirrymme Wikipediasta takaisin populaarikulttuuriin, niin oma lukunsa ovat historialliset draamat, kirjat ja elokuvat, joissa eurooppalaiset kirjoittavat itsensä pois omasta historiastaan vaihtamalla valkoiset henkilöhahmot mustiin tai muihin ei eurooppalaisiin. Tällaisia sarjoja on lukemattomia mutta mainitaan niistä vaikkapa 1500- luvun Englantiin sijoittuva draama Anne Boley, jossa Englannin kuningatar on musta ja Disneyn uusin sovitus H.C. Andersenin Pienestä merenneidosta, joka on myös musta sekä viimeisin versio Robin Huudista, jossa Pikku John on musta muslimi.  Ja kun varkaiden ruhtinaasta puhutaan, niin mainitaan vielä kolmiosainen nuortenkirjasarja nimeltä Graalin vartija, jossa neito Marian on muslimi. Tarkemmin sanoen assassiini, joka on erikoistunut tappamaan ristiretkeläisiä.   

Tiedättehän te ne ristiretkeläiset. Roistoja kaikki tyynni.  

Kun länsimaalaista kulttuuria alkaa analysoimaan, niin huomaa, että varsinkin amerikkalaiset ovat tehneet elokuvia, joissa he kuvaavat itsensä huonossa valossa jo yllättävän pitkään. Esimerkiksi tunnetuimmat Vietnam Elokuvat ovat Ilmestyskirja nyt, Platoon ja Full Metall Jacket, joista mikään ei ole perinteinen kertomus tavallisista miehistä sodassa, samalla tavalla kuin Tuntematon sotilas tai Talvisota ovat.

Ilmestyskirjassa amerikkalaiset upseerit ovat, joko hulluja kuten Marlon Brandon näyttelemä eversti Kurz ja Robert Duvallin everstiluutnantti William ”Bill” Kilgore tai sitten he määräävät omat miehensä tapettaviksi, kuten elokuvan alun kenraali Corman, joka määrää Martin Sheenin esittämän päähenkilön murhaamaan Kurzin. Platoonissa miehiä johtaa psykoottinen ylikersantti Barns, ja siinä kuvataan My Lain verilöyly, joka oli ainoa laatuaan Vietnamin sodassa. Full Metall Jacketissa ensimmäinen mies sekoaa jo alokasaikana ja ampuu kouluttajansa ja päähenkilön, joka on armeijan lehden toimittaja, matkatessa helikopterilla rintamalle helikopterin ampuja tulittaa siviilejä konekiväärillä ja vitsailee siitä millaista on tappaa naisia ja lapsia.

Heittäytymättä liian sinisilmäiseksi, niin veikkaan, että keskiverto amerikkalainen sotilas ei viettänyt aikaansa Vietnamissa ampumalla lapsia helikopterista.  

Perinteisesti tarinoiden tarkoitus on ollut varoittaa meitä maailman vaaroista ja kertoa opettavia tarinoita siitä, kuinka maailmassa tulee elää. Esimerkiksi satu Punahilkasta varoittaa susista ja tarina Hannusta ja Kertusta piparkakkutaloissa asuvista mummoista. Meidän kertomamme tarinat varoittavat puolestaan meistä itsestämme ja neuvovat meitä liittoutumaan muukalaisten kanssa ja muuttumaan heidän kaltaisikseen.

Niin yleviä kuin Avatarin kaltaiset tarinat ovatkin, niiden ongelma on, että ne ovat fiktiota. Sillä ei oikeasti olemassa mitään sini-ihoista Navi kansaa tai sopusoinnussa luonnon kanssa eläviä jaloja villejä tai alkuperäiskansoja. Esimerkiksi Pohjois-Amerikan intiaanit, joiden mystistä yhteyttä maahan sellaisissa elokuvissa kuin Pieni Suuri Mies tai Tanssii Susien kanssa ihaillaan, olivat tosiasiassa joukko kivikautisia heimoja, jotka teurastivat toisiaan pitkin preerioita, ennen eurooppalaisten tuloa ja pitkään vielä sen jälkeenkin.

Ja mitä Etelä-Amerikan intiaaneihin tulee, niin Thomas Sowellin kirjassa Conquest and Culture kerrotaan, että kun asteekit ja espanjalaiset tapasivat ensimmäisen kerran, niin asteekit söivät nuo espanjalaiset.

Meidän tarinamme noista jaloista villeistä ja alkuperäiskansoista ei myöskään pysy vain kirjojen sivuilla tai elokuvateatterin valkokankaalla, vaan se määrittelee suhtautumisemme myös todellisiin ihmisiin, kuten turvapaikanhakijoihin ja työperäisiin maahanmuuttajiin. Joiden ahkeruudesta ja muista messiaanisista ominaisuuksista, olemme vakuuttuneita ja joiden uskotaan hoitavan meidän vanhuksemme, maksavan meidän veromme ja pelastavan ylivelkaantuneen taloutemme. Nämä tarinat ovat niin vahvoja ja niin kiinni meidän kulttuurimme rakenteissa, että mitkään tosiseikat kuten se, että lisääntynyt maahanmuutto Suomeen tai esimerkiksi USA:han ei ole pelastanut meidän ylivelkaantunutta talouttamme, eivät hetkauta uskoamme noiden eksoottisten toisten ihanuuteen.

Länsimaisen kulttuurin tarina ainakin 60- luvulta lähtien voidaankin nähdä eräänlaisena kollektiivisena suomettumisena, jossa suvaitsevaisuuden nimeen kerrotuista tarinoista ja juhlapuheista on tullut ihmisten mielissä todellisuutta, jonka mukaan kaikki ovat alkaneet elää. Ja aivan niin kuin 70- luvun älymystön ja punaisten vuorineuvosten käsitys Neuvostoliiton ihanuudesta ja idänkaupan jatkuvuudesta ei pitänyt paikkaansa, niin pahaa pelkään, ettei meidänkään käsityksemme noista eksoottisista toisista ja ahkerista maahanmuuttajista pidä paikkaansa.