Kuuntele runot

Suhteessa yksilöihin positiivisuus on pakollista. Suhteessa yhteiskuntaan tulee olla närkästynyt.

Asioiden logiikka on teoissa ja ilmeissä, samalla kätkeytyen niiden moninaisuuteen. Maailma on prosessi, joka koostuu niin pienistä osista, että jokainen voi kiistää oman merkityksensä.

On kevät, koivut ovat vaalean vihreitä, luonto on tuore ja järvien vesi puhdasta ja kylmää. Illat ovat valoisia ja lesbot vaeltavat kaupungin katuja varmoina omasta erinomaisuudestaan.

Luen lehdestä aikalaiskritiikkiä Rosa Meriläinen puhuu pillustaan ja Tuomas Enbuske on pukeutunut manneksi. Mietin, että tässäkö tämä nyt oli?

Miehekkyys ei ole mikään automaatti. Siihenkin tulee kasvattaa.

Jos asioita pelätään ne jätetään kohtaamatta. Autoa ei osata ajaa, eikä moottorisahaa käyttää. Molemmista lähtee niin kova ääni.

Ennen oli tabuja. Nyt ne pyritään korvaamaan tabuilla.

Kollektiivinen itseinho ja henkilökohtainen hedonismi. Valkoisten äitien ruskeat lapset. Kaikki ne tunteet, joita ei saa ilmaista.

Me olemme jatkuvassa siirtymävaiheessa. Valkoinen rotu kuolee sukupuuttoon ja se täyttää minut vihalla. Nämä ovat niitä tabuja, joita täytyy lääkitä tabuilla.

Ajattelen Tuomas Kilpeä ja Steward Homea. Ne miehet edustavat minulle 1990- lukua. Silloin olin vielä nuori ja veri kohisi suonissani. Ei niin, että olisin tehnyt mitään. Minut oli kuitenkin sosiaalistettu hyvin.

Eilen juttusilleni junassa kävi nelikymppinen mies, joka oli menossa katsomaan Ossy Osbournea Hyvinkäälle. Tilanteessa oli jotain, joka kertoi meistä kaiken oleellisen. Mies haki ensimmäisen tuoppinsa viittä yli yhdeksän ja oli latkimassa kolmatta, kun tulimme Hämeenlinnaan.

Seitsemänkymppinen Ossy Osbourne ja Hyvinkää. Neljäkymppiset fanit humalassa kello yhdeksän aamulla.

Joskus todellisuus on niin kuvaavaa, että se tuntuu epäuskottavalta.

Isä ja äiti erosivat kirkosta 90- luvun puolivälissä. En koskaan kysynyt miksi? Heidän eroamisessaan oli jotain omituista, jotain jota vanhempien ei pitäisi tehdä. Mutta samalla oli selvää, ettei tuollaisia päätöksiä saanut kyseenalaistaa. Oli itsestään selvää, että yhteydet traditioon tuli katkaista.

Vasta aikuisena olen alkanut kysyä miksi?

Nykyään kaikilla on mielenterveysongelmia. Heitä kutsutaan sankareiksi.

Isäni vanheni ja hänestä tuli heikko. Joskus isä nukahti pöydän ääreen, kun ei jaksanut keskittyä lukemaansa lehteen.

Muistan kuinka kerran istuin nojatuolissa ja katsoin kuinka isä söi omenapiirakkaa. Hänen liikkeensä olivat kuin hidastetusta elokuvasta. Äidin käydessä keittiössä huomasin, että isän nenästä valui pisara räkää kohti hänen ylähuultaan. Olin aikeissa nousta pyyhkimään sitä, kun tajusin että se oli kyynel. Jäin istumaan paikalleni ja katsomaan kuinka isä söi omenapiirakkansa loppuun.

Tajusin, että minä olen vain tällainen tavallinen kaveri, en minä näihin asioihin osaa suhtautua. Osaako kukaan?

Televisiota katsoessa ei voi välttyä tunteelta, että katselee sivilisaation rappiota.

Lapsuuteni kesät olivat onnellista aikaa. Olimme mökillä sukulaisteni kanssa. Söimme ulkona pihvejä ja makkaraa ja lopuksi mummoni paistoi räiskäleitä, jotka söimme kermavaahdon ja mansikkahillon kanssa.

Toivon, että omien lasteni lapsuus olisi yhtä onnellinen, mutta sitä on vaikea tietää. Lapsuudessa on taikaa, johon me aikuiset emme enää pääse käsiksi.

Eräänä iltana palatessani töistä kotiin, nukahdin junaan. Näin unta vallasta, joka leijui pilvien päällä. Valta oli kaupunki, joka ei ollut kiinni missään. Kaupungin asukkaat olivat itsevarmoja ja hyvin pukeutuneita. He liikkuivat määrätietoisesti kaupungin kaduilla ja puhuivat kännyköihinsä. En ymmärtänyt heidän kieltään ja minussa heräsi epäily, että he eivät ymmärtäneet sitä itsekkään.

Paikoin kaupungissa oli aidattuja alueita, joissa turistit kävivät katsomassa valtaa. Turisteja paimensivat kohteliaat ja suuri kokoiset oppaat, joille ei kannattanut ryppyillä. Pääsy kaupunkiin oli palkinto turisteille, jostain mitä he olivat muualla tehneet.

Lähestyin kadulla seisovaa kolmen miehen joukkoa, jotka olivat pukeutuneet tyylikkäästi ja näyttivät tärkeiltä. Kun pääsin lähemmäs huomasin, että miehet olivat Kokoomuksen entisiä ja nykyisiä johtohahmoja. Minä katsoin miehiä ja he katsoivat minua takaisin. Sitten Alexander Stubb avasi suunsa ja puhui minulle englanniksi. – On turha katsoa meidän sisäämme, jos haluat tietää mikä meitä liikuttaa. Sisällä ei ole mitään. On vain sanoja, jotka poukkoilevat tyhjiössä. Me valitsemme sanat, joilla uskomme olevan vaikutusta ja työnnämme ne ulos.  Tärkeintä on, että sanamme muistuttavat toisten sanoja, Stubb jatkoi ja viittasi kädellään ympäröivään kaupunkiin.

Meistä on turha etsiä ideoita, kotia, uskontoa ja isänmaata. Me olemme sellaisten painosta vapaita. Me olemme niin kuin tämä ilmaan rakennettu kaupunki, me menemme minne tuuli kuljettaa. Ja sellaisia ovat kaikki muutkin, eikä olemassa ole mitään muuta.

Sitten minä heräsin ja tunne siitä, että jonain päivänä me kaikki kuolemme oli minussa vahvasti läsnä.