Neonvalot ja 80-luku. Pinkit flamingot lentämässä Miami Vicen tahdissa. Vielä peiton alla uinuva seksuaalisuus. Sen uni on kuitenkin rauhatonta ja kohta se herää. Siitä puhutaankin joskus, kun on löydetty kavereiden kanssa pornolehtiä. Niitä selaillaan ihmetyksen vallassa. Karvaiset pillut ovat rumia. Puhumattakaan niitä sorkkivista viiksekkäistä miehistä. Ja silti. Me kuitenkin selailemme niitä.

No. Ohi on, niin kuin armeijan jälkeen sanottiin. Ja sitten elämään ja sen kuohuihin. Vaikka kuohut olivatkin pääasiasiassa sisälläni.

Nyt se kaikki on tietysti jo menneisyyttä. Pelkkä hämärä muisto vain. Ja kuitenkin. Aina on nyt.

90- luku oli jo erilainen. Mutta aina minua, niin kuin kai kaikkia muitakin, vaivasi tuo elämän pelko.

Pelko on ikuinen, vain mahdollisuudet välttää sen kohtaaminen ovat kasvaneet. Nykyään on jo helpompaa. Ruutua voi tuijottaa bussissakin. Naisen kosketus ei ole enää välttämätön. Luulen, että kaipaamme kuitenkin sen tuoksua.

Naisen siis.

Jos Jumalaa ei ole, kuolema on lopullista. Mutta jos se ei ole mitään, vain olemattomuus. Elämän lopullinen poissaolo. Eikö silloin toivoa ole?

Toivoa mistä?

Toivoa siitä, ettei kaikki päättyisikään. Että olisi kuitenkin vielä jotain.

Onko elämässä mitään kestävää? Paitsi miesten kiinnostus naisten rintoihin.

Ei.

Kai.

Isän liikkeet hidastuivat, ja lopulta kasvotkin alkoivat jähmettyä samaan aivottomaan tuijotukseen.

Ja silti. Hän oli yhä siellä, ainakin hetkittäin. Ja minä, hänen ainoa poikansa aloin vierastaa isää, sillä tavalla jolla terveet aina vierastavat sairaita ja heikkoja.

Minusta tuntuu, että olen rikkonut häntä vastaan, vaikka kukaan ei mitään sanokaan.

Isä piti Uuno elokuvista ja mökkeilystä. Hän oli sitä sukupolvea, joka tunsi aina riittämättömyyttä, koska ei ollut sodassa.

Isän isä lepää sankarihaudassa. Vaikeahan sen kanssa on kilpailla, joka on antanut suurimman uhrin. Oman elämänsä.