Pieniä tarinoita

Meidän ideologiamme

Sunnuntai 28.7.2019 klo 22:47


Jos uskomme Kulta Katriinan mainokseen, niin suomalaista ei herätä kello, vaan kahvi. Mutta ketä nämä suomalaiset oikein ovat ja onko heillä muutakin yhteistä kuin kahvin voimalla herääminen?

Jokainen yhteisö tai yhteiskunta, joka koskaan on ollut olemassa, on perustunut sille itsestään selvälle tosiasialle, että sen jäsenet ovat tienneet sen olevan meidän yhteisömme tai yhteiskuntamme.

Tuo sana ”me” tulee suustamme niin huomaamattomasti, niin automaattisesti, että emme koskaan jää miettimään kuka kumma tuo ”me” oikein on. Ja miksi jäisimmekään? Miksi meidän (taas tuo itsestään selvä me) tulisi alkaa analysoimaan ja selittämään jotain niin itsestään selvää kuin meitä itseämme.

Meidän ei tarvitse erikseen määritellä keitä me olemme, koska me tiedämme sen muutenkin. Me ovat tietysti kaikki ne ihmiset, jotka tuntuvat meiltä. Meikäläisyys on tunne ja koska ihminen on laumaeläin, tunne siitä, että me on olemassa, on ikuinen. Se, että ihminen tarvitsee lauman, meidät, täyttämään fyysiset ja psyykkiset tarpeensa on lajityypillinen ominaisuutemme.

Mutta jos kaikesta huolimatta haluamme vastata kysymykseen siitä keitä me suomalaiset olemme? Niin vastaus on aivan yksinkertainen. Suomalaiset ovat ihmisiä, jotka tuntuvat suomalaisilta ja ihmiset, jotka suomalaisilta tuntuvat ovat tyypillisesti valkoisia ihmisiä, joiden historia on tässä maassa. Juuri sen takia me kutsumme tätä maata Suomeksi, sillä Suomi on se paikka, jossa suomalaiset asuvat. Jos täällä asuisi pääasiallisesti norjalaisia, Suomea kutsuttaisiin jollain toisella nimellä.

Toki tuosta säännöstä on poikkeuksia, joka asiassahan on poikkeuksia, eli on olemassa ihmisiä, jotka eivät ole valkoisia, mutta tuntuvat silti suomalaisilta, mutta heitä on loppujen lopuksi vähän ja juuri siksi he ovat poikkeuksia. Ja jos noita ihmisiä on tulevaisuudessa paljon, lakkaavat he olemasta poikkeuksia ja muodostavat uuden ryhmän, jonka jäsenet tarkoittavat itseään eivätkä meitä, kun he sanovat me.

Suomessa ja Euroopassa on käynnissä historiallinen muutos, jossa ne ihmiset, jotka tuntuvat suomalaisilta ja eurooppalaisilta korvautuvat ihmisillä, jotka eivät tunnu suomalaisilta ja eurooppalaisilta. Maahanmuutosta on kirjoitettu loputtomasti, mutta todettakoon tässä, että sen moottorina toimivat köyhyys ja väestöräjähdys, jotka ajavat yhä suurempia ihmismääriä etsimään parempaa elämää Euroopasta.

Tämän muutoksen annetaan tapahtua useista syistä, joista yksi keskeisimmistä on, että meidän on tullut yhä vaikeammaksi määritellä keitä me olemme ja suvaitsevaisuuden nimissä tuota määritelmää on alettu laventaa niin, että käytännössä kuka tahansa voi olla suomalainen.

Juuri tästä haluttomuudesta määritellä ketä suomalaiset ovat, oli kyse perussuomalaisnuorten taannoisessa paheksuntaa aiheuttaneessa twiitissä. Twiitissä oli Euroopan unionin sivuilta otettu kuva, jossa hymyilevä afrikkalaispariskunta piti sylissään vauvaa ja kehotus äänestää perussuomalaisia, jos ette halua Euroopan tulevaisuuden näyttävän tältä. Twiitistä nousi kohu, jonka seurauksena perussuomalaisnuoret menettivät valtiolta saamansa rahoituksen, ja lopulta itsekin pahoittelivat twiittiään.

Samaa kykenemättömyyttä vetää rajoja meidän ja muiden välille on yleisradion kolumnistina toimivan Maryan Abdulkarimin esittelytekstissä ylen sivuilla. Esittelyteksti on seuraavanlainen: Kolumnisti on kulttuurin ja median sekatyöläinen, joka aina uudelleen hämmentyy kissanhiekkavalikoiman laajuudesta. Tamperelaistaustainen vapaa kirjoittaja asuu Helsingissä.

Abdulkarim on Somaliassa syntynyt afrikkalaisittain pukeutunut tumma nainen, jonka päätä peittää huivi.

Mutta jos suomalaiset eivät voi edes sanoa, että me emme ole afrikkalaisia muslimeja, niin mitä me sitten oikein voimme sanoa? En minä ainakaan halua, että Euroopan tulevaisuus näyttää yhtään sen afrikkalaisemmalta kuin sen menneisyyskään, eikä minusta Abdulkarimia katsoessani tunnu, että hän olisi suomalainen, vaikka hänet esitelläänkin tamperelaisena kissanhiekkaspesialistina.

Ja jos asiaa hetken ajattelee, niin miksi pitäisikään tuntua? Miksi kaikkien maailman ihmisten pitäisi saada olla suomalaisia?

Jos kaikki Suomessa asuvat ihmiset lasketaan suomalaisiksi, niin olisiko minun pitänyt ajatella, että jaahas. Tuossa niitä suomalaisia taas menee, kun näin ryhmän romaneja paikallisen prisman parkkipaikalla? Romanit ovat asuneet täällä 1600- luvulta asti, eivätkä he vieläkään tunnu suomalaisilta. Mitä jos Euroopan unionin sivuilta löytyy ensikerralla kuva hymyilevästä romanipariskunnasta lapsineen. Miten sellaiseen tulevaisuudenkuvaan tulee suhtautua? Varmaankin toiveikkaasti.

Monikulttuurisuus on aikamme vallitseva ideologia ja sen mukaan suomalaisia voivat olla kirjaimellisesti ketkä tahansa. Mutta jos suomalainen voi olla kiinalainen, somali, muslimi, romani, venäläinen ja ranskalainen, niin suomalaisuus lakkaa tarkoittamasta ihmisiä, jotka tuntuvat suomalaisilta. Ja kun suomalaisuus ei enää tarkoita ihmisiä, jotka tuntuvat suomalaisilta ei se enää tarkoita mitään, koska noita kiinalaisia, somaleita, muslimeja, romaneja, venäläisiä ja ranskalaisia ei yhdistä mikään. Heillä ei ole yhteistä kieltä, historiaa, rotua, uskontoa eikä kulttuuria. He ovat kuin kokoelma ihmisiä, jotka ovat sattuneet samalle leirintäalueelle.

Mitä monikulttuurisemmaksi yhteiskunta muuttuu, sitä enemmän se koostuu ihmisistä, jotka sanoessaan me, tarkoittavat sillä eri asioita ja sitä vaikeammaksi yhteiskuntarauhan säilyttäminen tulee. Esimerkiksi politiikasta sanotaan usein, että se on yhteisten asioiden hoitoa, mutta silloin pitäisi kai olla jokin ihmisryhmä, jonka asiat ovat yhteisiä, että niitä voitaisiin hoitaa.

Monikulttuurisen ideologian ovat omaksuneet lähes kaikki poliittiset liikkeet, sekä niin taloudellinen, kuin kulttuurieliittikin. Tuon ideologian mukaan kaikki kansat, kulttuurit ja uskonnot ovat loppujen lopuksi yhtä ja samaa ja ainoa uhka modernille maailmalle ovat ilkeät valkoiset nationalistit.

Ideologia puolestaan on tapa ymmärtää millainen paikka maailma on ja miten siinä tulee elää. Meillä kaikilla on jokin ideologia tai maailmankuva, joka auttaa meitä ymmärtämään mitä maailmassa tapahtuu ja miten minkäkin laisiin asioihin tulee suhtautua. Kukaan meistä ei siis ole täysin objektiivinen, en minä, eikä kukaan muukaan, vaan jokainen meistä katsoo maailmaa ja sen tapahtumia tietystä kulmasta, ja tuo näkökulma tai hienommin sanottuna ideologia, vaikuttaa siihen miten me maailman tapahtumat ymmärrämme. 

Hyvä esimerkki siitä, mitä ideologia meille tekee nähtiin pari vuotta sitten Espanjassa, jossa kuusitoista ihmistä kuoli muslimifundamentalistien terrori-iskussa. Yksi uhreista oli kolme vuotias poika ja iskujen jälkeen maailmalle levisi kuvia, joissa pojan isä halasi paikallista imaamia, joka itki katkerasti.

Omaksumastamme ideologiasta kertoo se, että kukaan ei pitänyt isän ja imaamin syleilyä mitenkään erikoisena, vaan halailua pidettiin paremminkin esimerkillisenä. Sillä sen oli tarkoitus osoittaa, ettei terrori-iskussa ollut kyse muslimien ja länsimaalaisten välisestä sodasta, vaan pahojen ihmisten pahoista teoista, joilla ei ole mitään tekemistä islamin kanssa, jonka todellisena airuena kyynelehtivä imaami kuvissa toimi. Isän käytöksen oli taas määrä osoittaa, että suurimmankin uhrin antanut eurooppalainen ei antautunut hyödyttömän vihan sokaisemaksi, vaan pysyi uskollisena omaksumalleen maailmankatsomukselle, jossa kaikki ihmiset, kansat, uskonnot ja kulttuurit ovat loppujen lopuksi yhtä hyviä ja niiden edustajat veljiä keskenään.

Mutta kuinka järkevää tuollainen kaulailu oikein on? Jos uskonnollinen kultti murhaa poikasi, niin onko psykologisesti tervettä mennä halailemaan kultin paikallisosaston päämiestä? Samanlaisia reaktioita terrori-iskuihin ja muslimien tekemiin raakuuksiin on nähty muuallakin. Esimerkiksi George Bush, Barack Obama ja David Cameron ovat kaikki ilmestyneet vuorollaan tv kameroiden eteen kertoakseen maailmalle sen itsestään selvyyden, että islam on rauhan uskonto.

Muista uskonnoista ei jostain syystä ole annettu vastaavia lausuntoja.

Bataclanin terrori-iskussa vaimonsa menettänyt ranskalaismies kirjoitti puolestaan kirjan menetyksestään, jonka englanninkielinen nimi on You will not have my hate. Amazonin sivuilla kirjan esittely päättyy seuraavaan lauseeseen: His message—hate will be vanquished by love—is eternal.

Kaikella kunnioituksella kirjoittajaa ja hänen menetystään kohtaan, mutta tällainen suhtautuminen poliittiseen väkivaltaan on täysin älytöntä. Eivät Bataclanin terroristit halunneet meidän vihaamme. He haluavat sielumme, ja jos eivät niitä saa, he haluavat meidän maamme ja henkemme. Imaamien kanssa kaulailu ja uskonnollispoliittisten ideologioiden typistäminen vihan ja rakkauden väliseksi kamppailuksi ei kerro mitään noista ideologioista, se kertoo vain meistä itsestämme.

Tuollainen suhtautuminen on osoitus siitä kuinka täydellisesti me olemme monikulttuurisen ideologian omaksuneet. Ja kun ihminen johonkin uskoo, kuten siihen, että kaikki muut ovat ihan niin kuin me, ei mikään mahti maailmassa voi tuota uskoa horjuttaa. Eivät edes Allahu akbar karjuvat terroristit, jotka teurastavat vaimosi tai lapsesi ja taistelevat kuolemaan asti uskonsa vuoksi.

Monikulttuurisuuteen uskomista pidetään kuitenkin hyvänä asiana, koska se poistaa rajan meidän ja muiden väliltä. Ja tuon rajan olemassaolo, eli käsitys siitä, että on olemassa me ja he, on kaikkien konfliktien perimmäinen syy.

Monikulttuurisen ideologian taustalla onkin ääri-individualistinen ajatus siitä, että käsityksessä meistä on itsessään jotain pahaa, ja että ihmisen täytyy olla täydellisen vapaa ulkopuolisista vaikutteista. Jos ihminen on esimerkiksi ylpeä suomalaisuudestaan, hänen katsotaan olevan hieman aivopesty tai muuten vain yksinkertainen, koska hän on sokean ylpeä tuollaisesta sosiaalisesta konstruktiosta kuten suomalaisuus. Ja koska kaikki yhteisöt ja ideologiat ovat sosiaalisia konstruktioita, eli ne ovat olemassa vain koska me uskomme niiden olevan olemassa, ovat ainoat todella aidot asiat omia haluja ja niiden täyttämistä.

Älykäs 2000- luvun eurooppalainen ei usko mihinkään häntä itseään suurempaan ideologiaan, kuten hänen edeltäjänsä 1900- luvun eurooppalainen uskoi. Hän uskoo vain henkilökohtaisen onnen tavoitteluun, joka on saavutettavissa tyydyttämällä omia tarpeitaan ja löytämällä se kuuluisa oma juttunsa, sekä vapautumalla nationalismin kaltaisista hölmöistä ideologioista, jotka vaativat häneltä tietynlaista elämäntapaa ja asennoitumista muihin ihmisiin.       

Pohjimmiltaan monikulttuurisen ideologian ongelma onkin, että se on meidän ideologiamme. Eivät arabit, afrikkalaiset, hindut tai muslimit siihen usko. Ja me, olimmepa me kuinka monikulttuurisia tahansa, tarkoittaa sitä samaa kuin aina ennenkin, eli ihmisiä, jotka tuntuvat meikäläisiltä. Ja meikäläisiltä tuntuvat (pitäen toki poikkeukset mielessä) valkoiset ihmiset, joiden historia on tässä maassa. Ja koska meikäläisiä on alhaisen syntyvyyden takia koko ajan vähemmän ja niitä muita, jotka eivät meikäläisiltä tunnu, on korkean syntyvyyden ja maahanmuuton takia koko ajan enemmän on monikulttuurinen ideologia meidän viimeinen ideologiamme.

Sen jälkeen me emme usko enää mihinkään, koska sen jälkeen meitä ei enää ole olemassa.

Valkoiset sekoittuvat toisiin rotuihin, historiasta tulee eri maahanmuuttajaryhmien historiaa, ateistit kuolevat sukupuuttoon ja loput kääntyvät islamiin tai buddhismiin. Jos me emme hylkää tuota kajahtanutta ideologiaa, ala tekemään lapsia ja lopeta hullua maahanmuuttopolitiikkaamme me häviämme.

Hulluinta tässä kaikessa on, että me emme häviä siksi, että joku ulkopuolinen meidät hävittäisi, vaan siksi että olemme itse alkaneet uskoa, että meidän (taas tuo itsestään selvä me) pelkkä olemassaolomme on jonkinlainen perisynti, jota ei saa missään olosuhteissa puolustaa.  

Avainsanat: Blogi/podcast


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini