Pieniä tarinoita

Sinne ja takaisin

Torstai 12.9.2019 klo 12:53


Päätin alkaa kirjailijaksi. Jätin perheeni, koska kirjailijat tekevät niin ja lähdin Helsinkiin. Ajattelin samalla kierrellä vähän maailmaa ja jäin junasta jo Toijalassa.

Menin Toijalassa aseman baariin, joka osoittautui kiinalaiseksi ravintolaksi. Tilasin tuopin ja tuijotin ulos ikkunasta. En tiennyt mihin ryhtyä ja niinpä lähdin oluen jälkeen kävelemään pitkin Toijalan pääkatua. Pääkatu oli lyhyt ja ankea, alussa oli S-Market ja joukko humalaisia mustalaisia laulamassa tangoa. Osa kiinteistöistä oli tyhjillään, jonka uskoin johtuvan rakennemuutoksesta. En pidä muutoksesta, joten päätin että maailmanmatkailu saa tältä erää riittää.

Palasin asemalle ja nousin seuraavaan junaan. Tässä junassa oli parempi tunnelma. Katri Kulmuni puhui ravintolavaunussa keskustavaikuttajille. Miehet istuivat ja Kulmuni sädehti heidän keskellään. Miesten silmät paloivat, kun he katsoivat Kulmunia. Hän oli täydellinen vastakohta Sipilälle, vaalea ja kurvikas.

Yhden miehen suusta valui kuolaa, joka muodosti pienen lätäkön ravintolavaunun lattialle. Lätäkkö alkoi poreilla ja siinä näytti polskivan pieniä kaloja. Usva nousi ja sen keskeltä purjehti näkyviin pieni kalastusalus keulassaan repaleiseen paitaan sonnustautunut lihaksikas kapteeni. Käskyjä huudeltiin ja miehistö ryhtyi vetämään nuottaa. Silloin merirosvot hyökkäsivät ja aluksen miehistö alkoi paniikissa kiskoa nuottaa veneeseen, salamat löivät myrskyiseltä taivaalta ja kaikki näytti olevan jo hukassa, kunnes aluksen nuori kapteeni hyppäsi miestensä joukkoon veitsi kädessään ja löi yhdellä hyvin tähdätyllä iskulla nuotan köyden poikki ja kalastajat pääsivät purjehtimaan pakoon. Puujalkainen merirosvo kirosi heidän jälkeensä nyrkkiä puiden. Kapteeni oli uhrannut saaliin ja arvokkaan verkkonsa, mutta pelastanut miestensä hengen.

Lattialle kuolannut keski-ikäinen mies katsoi Kulmunia kaivaten ja sanoi. – Rakennemuutos. Kulmuni palkitsi miehen neutraalilla hymyllä. Sitten vaunuemäntä tuli ja pyyhki kuolalammikon kalastajineen päivineen pois lattialta. Olin tyrmistynyt.

Tällä kertaa pääsin Helsinkiin asti ja tapasin siellä mielenkiintoisia ihmisiä. Jari Tervo istui ravintolan terassilla ja kertoi ohikulkijoille heidän olevan rasisteja. Heitin Tervolle muutaman lantin ja jatkoin matkaani. Kävelin Aleksanterinkatua tuomiokirkolle, joka oli purettu ja muutettu pörssiksi. Piha oli täynnä pukujätkiä ja kauempana oli meneillään Kotiteollisuuden keikka. – Kaikki on ihan paskaa ja oksennusta, vittu saatana ja jee jee! Kotiteollisuuden Hynynen runoili. Menin pukumiesten luokse, jotka katsoivat kuinka ristiinnaulitun kuvaa kannettiin pörssistä. – Markkinat on hyvät, yksi miehistä sanoi itsevarmana. – Niin ovat, ja kaikki tietävät ja kaukaa viisaat, täydensi joukon vanhin, joka muistutti Juhana Vartiaista. – Minulla on tuolla työhuoneeni seinällä sellainen käppyrä, johon on kirjattu mitä meidän pitää tehdä, hän jatkoi. Uskotte vaan käppyrään, niin kaikki menee hyvin. – Just niin! Kauan eläköön käppyrä! miehet huusivat.

Olin hieman pettynyt talousviisaiden filosofiaan ja jatkoin matkaani. Kirkon takana näin Päivi Räsäsen. Räsänen oli erotettu kirkosta, koska hän uskoi Jumalaan.

Katri Kulmunin tissit kummittelivat mielessäni. Tunsin jonkinlaista syyllisyyttä asian johdosta, mutta toisaalta, olihan Touko Aaltokin valittu aikanaan Vihreiden johtoon.

Jatkoin Snellmaninkatua ohi Suomen pankin, jonka edessä hulmusi sininen lippu täynnä keltaisia tähtiä. Vastaani tuli paljon menneisyyden haamuja, joiden katseita koetin vältellä. Paasikivi oli tuttuun tapaan pahantuulinen ja suhtautui kaikkeen pessimistisesti. Timo Soini oli puolestaan pysähtynyt pankin rappusille vetämään henkeä. Hän oli liian lihava kävelemään ja keskittyi haukkomaan happea ja puhaltelemaan muniinsa. – Hyvin menee, mutta menköön, Soini ähisi, taputellen samalla nenäliinalla otsaansa.

Tulin Hakaniementorille, jossa oli paljon telttoja. Yhdessä myytiin Tšernobylistä poimittuja kanttarelleja. Paniikin välttämiseksi, myyjä kertoi niiden olevan Virosta ja häntä tietysti uskottiin. Kahviteltassa käytiin rauhaisaa keskustelua. – Lakataan vaan tekemästä lapsia, niin maailma pelastuu, nuori nainen sanoi hymyillen. Teltan miehiä eivät lapsi puheet kiinnostaneet. He katselivat tissejä puhelimistaan. Liisa Jaakonsaari kuitenkin nyökytteli päätään mietteliäänä ja sanoi. – Tehdään niin, että tämä sukupolvi ei tee yhtään lasta, mutta seuraava voi tehdä niitä taas vähän enemmän. Ehdotusta pidettiin järkevänä ja puhelimiaan tuijottelevista päistä kuului hyväksyvää mutinaa.

Tiesin, että olisin pian perillä. Jatkoin Sörnäisten rantatietä itään päin. Matkalla näin hiilivoimalan ja tenniskenttiä. Suurmoskeijan rakennustyöt olivat hyvässä vauhdissa. Työmaalta kuului kova vironkielinen pulina. Yksi minareetti oli jo saatu pystyyn ja sen ympärillä parveili arabeja ja somaleja suurine lapsilaumoineen ja kaapuihin puettuine naisineen.

Yksi arabeista selitti virolaisille duunarille, että arabit eivät mielellään puhuneet somaleille, koska nämä olivat neekereitä. – There can be only one, virolaismies vastasi päätään nyökytellen.

– Tämäpä jännittävää, sanoi paikalle sattunut suomalaisnainen ihastellen moskeijan rakennustöitä. Olenkin aina halunnut, että suomalaiset vaihdetaan irakilaisiin ja somaleihin. Olen nimittäin hullu.  – Minä taas olen Aino Sinnemäki, kuului ääni naisen takaa. Sinnemäki oli sonnustautunut pitkiin saappaisiin ja tuulessa liehuvaan viittaan. – Minä suojelen sinua kaikelta, ja niin päin pois, Sinnemäki sanoi. – Nainen pyörtyi ihastuksesta ja Sinnemäki nousi supervoimillaan ilmaan ja lensi historian hämärään.  

Ylitin Sörnäisten rantatien ja nousin Vilhonvuorenkatua ylös. Kustantamo oli aivan nurkan takana. Päätin kuitenkin käydä ensin Kurvissa katsomassa proletariaattia. Kaikki olivat huumeissa paitsi hipsterit, jotka nostivat parhaillaan alueen hintaa. Hiiop! Hiiop! kuului heidän joukostaan. – Minä olen sivari, selitti yksi hipstereistä hintaa nostaessaan. Sillä tavalla minä olen hyvä ihminen. – Ahaa, minä sanoin.

Koska olin Kalliossa päätin vielä tutustua kulttuuriin. Poikkesin ateljeehen, jonka katosta roikkui polkupyöriä. – Mitä se esittää? kysyin. – Katosta roikkuvia fillareita taiteilija vastasi.

Gallerian ulkopuolella törmäsin vanhoihin duunareihin. He joivat keskiolutta ja polttivat tupakkaa. – Miten menee, kysyin. – Siinähän se, yksi miehistä vastasi. Olutta riittää, mutta olemme tippuneet pahasti kelkasta. – Niin, toinen mies jatkoi. Me luulimme, että miehen piti elättää itsensä, eikä mitään saa ilmaiseksi. – Mutta nyt emme enää osaa. – Liikaa byrokratiaa ja toimeentulotukea. – Nyt me kaikki olemme työkyvyttömyyseläkkeellä ja ryyppäämme itsemme hengiltä. – Entä avioliitto? minä kysyin. – Eronneita ja vanhoja poikia, yksi miehistä sanoi. – Sosialisaatiomme on kuitenkin edennyt hyvin. Nyt olemme lihavia ja kitisemme kaikesta.

– Aivan, minä sanoin. Katkeruus ompi ilomme.

Erkki Tuomioja ja Jörn Donner olivat pysäyttäneet liikenteen isoilla egoillaan ja raahustivat Helsingin katua kohti Kurvia. Heidän edellään tanssi Aki Kaurismäki, joka poltti tupakkaa ja näytti kyllästyneeltä. – Muminaa, muminaa, Tuomioja sanoi. Mutta, mutta hän lisäsi. Tämä on hyvin älykästä muminaa. – Niin juuri, säesti hänen jäljessään laahustava Jörn Donner. – Ylimielisenä loppuun saakka.

– Eiköhän tämä ollut tässä, tuumin ja lähdin kulkemaan takaisin kohti Vilhonvuorenkatua ja kustantamoa. Olin toiveikkaalla mielellä, sillä kustantamo oli laadukas. Se julkaisi urheilijoiden elämänkertoja ja tarinoita Lisbeth Salanderista. Tarinat olivat huonoja, mutta ei sillä ollut niin väliä. Pääasia, että sankari oli nainen. Sillä tavalla rikottiin vanhoja stereoita.

Päästessäni perille huomasin, että kustantamo olikin pannut lapun luukulle. Rikotut stereot ja urheilijoiden elämänkerrat eivät sitä enää elättäneet. Olin asiasta aluksi suruissani, mutta sitten totesin, että mitäpä tuosta. Eihän kirjoja kukaan enää lukenut. Rakennemuutos oli jo liian pitkällä. Minun kirjani ei edes rikkonut mitään. Se kertoi meistä ja sen nimi oli Tarina rohkeudesta ja ystävyydestä.

Päätin palata kotiin vaimoni luo. Kertoisin tarinan iltasaduksi lapsilleni. En tiedä oppisivatko he siitä mitään, mutta ainakin olisin yrittänyt.

Avainsanat: Satu


Kommentit

12.9.2019 20:07  Anja Riitta Lahikainen

Viihdyttävähauska,tykkäsin paljon,haluan lukea lisää☺

12.9.2019 22:20  Pirkko Paaermaa

Minustakin hauska ja kekseliäs.

12.9.2019 22:31  Pentti Yli-Karjanmaa

Kerrassaan hyvää, kutkuttavaa kerrontaa!


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini