Kahvila oli vanhanaikainen. Sellainen, jossa on hämärä valaistus, A oikeudet ja makeita leivoksia. Henkilökuntaa oli sopivasti, he olivat enimmäkseen nuoria ja kauniita. Tarjoilijoilla oli valkoiset paidat, mustat hameet ja sukkahousut. Kaikissa pöydissä oli kankaiset valkeat pöytäliinat, sekä kynttilät lisäämässä paikan hämyistä tunnelmaa.

Ensimmäisessä pöydässä annettiin haastattelua. Kolmekymppinen menestynyt nainen kertoi, millaista oli olla kolmekymppinen menestynyt nainen. Toimittaja osasi samaistua tarinaan, hän oli itsekin kolmekymppinen. Haastateltava oli ministeri, kaupunginjohtaja tai jotain muuta vastaavaa. Hänen silmänsä olivat kirkkaat, niin kirkkaat, että se häiritsi toimittajaa. Toimittajan nuoruus oli ollut vaikea, hän oli ollut kiltti ja älykäs tyttö, joka oli sairastunut anoreksiaan ja joutunut psykiatriselle osastolle. Siellä oli ollut muitakin älykkäitä tyttöjä, joista erityisesti yksi, Susanna niminen nuori nainen oli jäänyt toimittajan mieleen. Susannankin silmät olivat olleet kirkkaat, niin kirkkaat ettei niihin voinut katsoa. Puhuessaan ministerille toimittaja ei voinut katsoa tätä silmiin muistamatta Susannaa ja paloa, jonka oli nähnyt tämän silmissä. Ne silmät puhuivat enemmän kuin tuhat sanaa.

Muuttuisivatko ministerinkin silmät sellaisiksi, vai samentaisivatko poliittinen peli ja petetyt lupaukset ne lopulta?

– Työn ja perheen yhdistäminen on vaikeaa, ministeri sanoi.  – Kyllä, aivan varmasti, toimittaja nyökytteli. Teillähän on pieni tytärkin? hän jatkoi. – Joo, niin on. Se on sekä ihmeellistä, rankkaa että ihanaa, hän sanoi hymyillen. Sitä ei voi ymmärtää ennen kuin on sen itse kokenut. Tiedättehän te? Äitiys sitä ja tätä, edellisten sukupolvien työ, vahvat naiset ja niin päin pois. – Niin, kyllä minä ymmärrän, minullakin on nelivuotias poika ja toimittajakin olen. Kyllähän tekin poliitikkona ymmärrätte. Median murros, digitalisaatio ja rallallaa. Kaikki tuntuu koko ajan olevan hiuskarvan varassa ja aina pitäisi näyttää hyvältä, muttei kuitenkaan seksikkäältä.

– Niin, mieheni on vanhempainvapaalla ja hoitaa lastamme, mutta yritän silti nähdä tytärtämme mahdollisimman usein. – Missä te yleensä näette häntä? – Instagramissa. – Hienoa. – Niin, mutta on tärkeää, että naisetkin voivat olla lisäämässä byrokratiaa. Lasikatot on murrettava ja lyijykynät taottava auroiksi. – Haluaisitteko sanoa tähän haastattelun loppuun vielä jotain? toimittaja kysyi. Vaikka jotain suomalaisista, jotain, joka meissä on erityistä.

Ministeri oli hetken hiljaa ja kysyi sitten aidon hämmentyneenä. – Mikseivät he syö leivoksia? Ja tämän silmien kirkkaus hämärtyi hetkeksi. Sitten Ministeri nousi pöydästä, kätteli toimittajan reippaasti ja kirkkaus palasi hänen silmiinsä entistä voimakkaampana. Ministeri nosti laukun olalleen, katsoi kännykkäänsä ja sanoi hymyillen. –  Ainakin sata puhelua tullut. Toimittaja katsoi ministerin perään, kun hän häipyi kaupungin tummuvaan yöhön pudistellen tähtipölyä harteiltaan.

Ministerin mentyä toimittaja katsoi muistiinpanojaan. Hän ei ollut kirjoittanut mitään muistiin. – Väliaikaista kaikki on vaan, toimittaja mietti tunkiessaan lehtiön takaisin laukkuunsa.

Toinen pöytä

Miehet puhuivat. – Maskuliinisuuden kriisi, mies sanoi. Jäin perhevapaalle kun toinen lapsi oli nelikuinen. Ajattelin, että kyllä minä tämän hoidan. Minullahan oli runsaasti kokemusta, viisi pikkusiskoa ja veljeä, joita sain lapsuuden kodissani hoitaa. No ei se ollutkaan niin helppoa ja aloin juomaan. Vauva on aika intensiivinen paketti, jos sitä pitää vahtia päivätyökseen. Ei sellainen sovi miehelle. – Niin, pitäisi osata puhua. – Niin se terapeuttikin sanoi. – Mutta ei se tajunnu? – Ei tietenkään. Se ajatteli, että en osannut sopeutua koti-isän rooliin kahden lapsen kanssa, kun nainen kävi töissä. – Se tuntu alentavalta. – Etkä osannut pukea sitä sanoiksi, vaan aloit juomaan ja rähisemään. – Niin, ymmärrätkö sinä dilemman? – Juu. – Terapeutti ei ymmärtänyt, se luuli että puhuminen oli ratkaisu. – Ämmät puhuu. – Niin. Miehet ryyppää ja rähisee. – Mutta se on kielletty ja väärin. – Löitkö vaimoa? – Rikoin keittiön pöydän ja kohtelin poikaa kovakouraisesti. – Sekin on väärin. – Niin, selvähän se, kaikki on väärin. – Ja väärin ei saa olla. – Ei niin. – Minua vitutti olla kotiäiti. Ei se sovi miehelle. – Ei pidemmän päälle. – Se on väärä vastaus. – Niin. – Lakattiin naimastakin. – Niin aina. – Vituttaa, kun ei saa olla mies. – Niin ja lääkkeeks tarjotaan, että pitäis olla nainen. – Ei ihme, että on lapsettomuutta ja avioeroja. – No ei sillä niin väliä. – Ei niin. Kaikki valinnat on yhtä hyviä. – Paitsi tietysti ne väärät. – Niin, mutta puhumalla joo. Tietsä? Puhumalla vaan kaikesta selviää. – Niinhän sitä sanotaan. – Erositte? – Tietysti. Nyt saa muija hoitaa lapsia ja minä näen niitä joka toinen viikonloppu Hop Lopissa. – Onko se katkera? – On se vähän. Olen kuulemma typerä mies. – Niin olet. – Joo, mutta vapaus maistuu, sain viime viikolla pilluakin. – Otetaanko vielä yhet? -  Otetaan vaan, on sitten helpompi vältellä velvollisuuksia. – Otetaan sille. – Naisille ja velvollisuuksille. – Joo, kumpiakaan ei oo. – Kippis!

Kolmas pöytä

Ikääntyvät herrat keskustelivat vaimeasti. – Koskaan ei tiedä mitkä evoluution valikoimat ominaisuudet osoittautuvat hyödyllisiksi. Ajattele vaikka musiikkia. Sillä on varmasti ollut yhteisöä kiinteyttävä vaikutus. – Niin. Varsinkin yhdessä laulamisella. On hymisty nuotion ympärillä ja syöty sieniä. – Ja myöhemminkin. Seisottu kirkossa ja veisattu Jumala ompi linnamme. – Nykyään on sitä räppiä. Fuck the bitches and murder the cops. – Ja rahaa tulee ovista ja ikkunoista.

– Rap musiikki on merkki sivilisaation rappiosta. – Niin, eikä se suinkaan ole ainoa merkki. – Otetaan sen muistolle. – Muistatko kun oltiin vielä työelämässä? – Minä olin ministeriössä. – Ja minä kanisteriossa. – Kyllä niitä papereita pyöriteltiin! – Nyt olemme eläkkeellä ja esitämme röyhkeitä vaatimuksia. – Lupaukset on pidettävä! – Totta. Fuck the seuraava sukupolvi. – Ja fuck the bitches! Eihän ne edes viitsi tehdä lapsia. – Ei mekään tehty. – Ei niin, mutta se on eri asia. – Niin. Tärkeintä on molemmin puolinen syyttely. – Aivan se vie huomion pois itse asiasta. – Asiat on niin vanhanaikaisia. – Niin nykyään on vain konnotaatioita. – Aamen.

Neljäs pöytä

Lihava pariskunta tilasi kermaleivoksia. – Ai, että on hyvää. – Niin on, mies myönsi suutaan maiskutellen. – Pitäisikö ruveta laihduttamaan? nainen kysyi. Tätä menoa saamme diabeteksen. – Niin. Valittavana on joko läskiys tai Bull Mentula. Kahdeksan tuntia päivässä salilla ja ruuaksi on aina kanaa ja kukkakaalia. – Eikä lipsua saa. – Ei ikinä! – Ehkä jaksaisimme taas naida, nainen sanoi. – Seksimme on aina ollut huonoa. Olemme aina olleet vastenmielisiä. – Mitään kultaista nuoruutta ei koskaan ollutkaan. – Minä masturboin vielä, mies sanoi. Se on helppoa ja mukavaa, mutta kuitenkin. Joskus sen ajatteleminen tuntuu minusta alentavalta. – Minä en enää masturboi, nainen sanoi. Olen sulkenut sen kokonaan pois. Seksin siis. Jotenkin minusta tuntuu, että kaikesta hypetyksestä huolimatta, koko asia ei enää kuulu minulle.

– Tätä meidän elämämme nyt on, mies sanoi katsoen tyhjentynyttä lautastaan. – Huomenna mennään työpäivän jälkeen teatteriin ja juodaan pienet pullot kuoharia, nainen muistutti. – Oletko sinä onnellinen? mies kysyi nostaen katseensa lautasesta naisen kasvoihin. Nainen laski lusikkansa lautaselle ja katsoi miehen ohitse. Hän oli hetken hiljaa ennen kuin vastasi. – Kyllä. Kyllä minä uskon olevani onnellinen. Ei kaikkien tarvitse olla samalla lailla onnellisia. Tiedäthän sinä? Sillä lailla kuin onnellisuutta mainostetaan. Elämällä ja olemalla aktiivinen. – Niin, mies vastasi.

Ja onhan meillä kuitenkin toisemme.