Kirja arvio

Eric Kaufmann on kanadalainen yhteiskuntatieteilijä, joka on tutkinut maahanmuuttoa, uskontoa, demografiaa ja kansallisia identiteettejä yli 20 vuotta. Hän on kirjoittanut mielenkiintoisin kirjan nimeltä White shift. Populism, immigration, and the future of white majorities.

Kirjan nimi White shift viittaa Amerikan historiasta tuttuun ilmiöön, jossa maahanmuuttajaryhmät assimiloituvat osaksi uuden kotimaansa väestöä. Kaufmann toteaa, että alun perin amerikkalaisuutta määritti anglosaksisuus, joka viittasi amerikkalaisten englantilaisiin juuriin. Todellisia amerikkalaisia ymmärrettiin olevan valkoisten, protestanttista uskontoa harjoittavien anglosaksien, johon viitataan kirjainyhdistelmällä WASP (white anglo-saxon protestant). Amerikka ei alun perin ollutkaan mikään kansojen sulatusuuni, vaan ensimmäinen kansalaisuutta koskeva laki vuodelta 1790 määräsi, että amerikkalaisia voivat olla vapaat ja kunnolliset valkoiset (white men of good character).

Irlannista, Italiasta ja muualta Euroopasta tulleen siirtolaisuuden myötä anglosaksisuus lakkasi määrittämästä amerikkalaisuutta ja sen korvasi kaikkien eurooppalaisten maahanmuuttajaryhmien valkoisuus. Valkoiset amerikkalaiset näkevätkin itsensä nykyään ennen kaikkea valkoisina, eivät italialaisina, irlantilaisina tai englantilaisina.

Kaufmann lähtee siitä, että vaikka rodut ovat todellisia, niiden rajat eivät ole selkeitä ja niinpä valkoisuuden käsite on häilyvä. Etnisyys ja toisaalta etnisten ryhmien rajojen häilyvyys onkin keskeinen teema Kaufmanin kirjassa. White shiftin viesti on, että alati lisääntyvien seka-avioliittojen kautta esimerkiksi latinot muuttuvat valkoisiksi, alkavat identifioida itsensä valkoisiksi ja muut amerikkalaiset hyväksyvät heidät valkoisiksi. Kaufmanin mukaan Amerikan ja Euroopan tummeneminen ei synnytä mitään uutta ihmistä, tai uutta tapaa ymmärtää eurooppalaisuus tai amerikkalaisuus, vaan seka-avioliittojen kautta maahanmuuttajat kiinnittävät itsensä Euroopan ja Amerikan historiaan ja näkevät itsensä eurooppalaisina ja amerikkalaisina. Ja koska eurooppalaiset ja amerikkalaiset ovat olleet historiallisesti valkoisia, identifioivat maahanmuuttajien jälkeläiset itsensä osaksi valkoista enemmistöä, johon on helpompi hyväksyä uusia jäseniä, koska tuo enemmistä tummenee jatkuvasti seka-avioliittojen vuoksi.

Kaufmann laskeekin, että valkoiset lakkaavat olemasta enemmistä Englannissa ennen tämän vuosisadan loppua ja sekarotuisten osuus väestöstä nousee yli 50 % vuonna 2130. Seka-avioliittojen yleistyessä niin homogeenisten vähemmistöjen kuin valkoistenkin osuus puolestaan jatkaa laskuaan. Valkoisten määrä laskee kovaa vauhtia jo nyt johtuen seka-avioliitoista ja alhaisesta syntyvyydestä, mutta vähemmistöjen määrän odotetaan kasvavan vielä tämän vuosisadan loppupuolelle johtuen maahanmuutosta ja monien vähemmistöjen korkeasta syntyvyydestä.

Toisin kuin maahanmuuttoa ja populismia koskevissa kirjoissa yleensä, Kaufmann pitää aivan luonnollisena, että ihmiset identifioivat itsensä oman rotunsa tai etnisen ryhmänsä jäseniksi. Ja kuten Kaufman huomauttaa, ei ole olemassa mitään näyttöä siitä, että ihmiset, jotka näin tekevät olisivat jotenkin vihamielisiä tai epäreiluja ryhmän ulkopuolisia jäseniä kohtaan.

Kaufman siteeraakin muun muassa M.B. Breverin vuonna 1999 julkaistua tutkimusta nimeltä The psycology of predujice, jossa todetaan seuraava:

”Findings from both cross-cultural research and laboratory experiments support the alternative view that ingroup identification is independent of negative attitudes toward outgroups”. 

Toisin sanoen, jos pidät itseäsi valkoisena, valkoisuus on osa identiteettiäsi ja haluat viettää aikaa toisten valkoisten kanssa, se ei tarkoita, että sinulla olisi jotakin mustia vastaan. Tässä ei tietenkään ole mitään ihmeellistä. Minä olen esimerkiksi kannattanut koko elämäni Suomen jalkapallomaajoukkuetta, mutta ei siitä ole seurannut, että olisin alkanut vihamaan Nigerian jalkapallomaajoukkuetta. Itse asiassa muiden maajoukkueiden olemassaolo on Suomelle elinehto, sillä muuten jalkapallomaajoukkueellamme ei olisi pelikavereita.

Hieman yllättäen Kaufmann on kuitenkin sitä mieltä, että ongelmallisempia ovat normaalisti hyväksytymmät argumentit eri maahanmuuttajaryhmien rikollisuudesta, työttömyydestä tai tukiriippuvaisuudesta, jotka Kaufmanin mukaan ruokkivat helposti rasismia ja negatiivisia stereotypioita.

Kaufmanin mukaan länsimaissa vallitseva rasismi tabu ja kyvyttömyys puhua valkoisten huolesta oman ryhmänsä säilyttämiseksi, ovatkin johtaneet monenlaisiin väärinymmärryksiin ja poliittisiin maanjäristyksiin, joista tunnetuimpia ovat Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi ja Britannian Brexit äänestys. Hänen mukaansa, sekä Trumpin voiton syyt, että Brexit on ymmärretty kautta linjan väärin ja Kaufmann huomauttaakin varsin sarkastisesti, että kyvyttömyys ymmärtää syitä Trumpin voittoon sai toimittajat tekemään erilaisia mediasafareja Trump landiaan, jonka tuloksena oli raportteja ja lehtiartikkeleita, joissa toimittajat vahvistivat lähinnä omia stereotypioitaan. Kaufmanin mukaan käsitys siitä, että globalisaation häviäjät tai muuten kehityksen kelkasta pudonneet toteuttivat Brexitin tai nostivat Trumpin valtaan, ei pidä paikkaansa.

Äänestäjien koulutus tai kouluttamattomuus kyllä korreloi Trumpin kannattamisen kanssa, mutta henkilön tulotaso ei selittänyt Trumpin kannatusta käytännössä lainkaan. Koulutuksen vaikutuksen Kaufmann selittää puolestaan siten, että yliopistoihin yksinkertaisesti valikoituu alun perinkin liberaalimpia ihmisiä. Toisin sanoen hyvin yleisesti vallalla ollut käsitys, että tyhmät ja köyhät äänestivät Trumpia ei pidä paikkaansa, vaan kyse oli erilaisista arvoista ja asenteista, joista keskeisin oli suhtautuminen maahanmuuttoon.

Sama trendi oli nähtävissä myös Brexitissä, jossa henkilön koulutustaso korreloi paljon voimakkaammin hänen äänestyskäyttäytymisensä kanssa kuin tulotaso. Brexitissä äänestäjän tulotaso korreloi kuitenkin jossain määrin äänestyskäyttäytymisen kanssa. Tarkemmin sanoen 55 prosenttisesti, eli tulotaso ennusti äänestyskäyttäytymistä aavistuksen verran paremmin kuin kolikonheitto.

Brexitissä, kuten Trumpin valinnassakin, halu vähentää maahanmuuttoa oli keskeistä. Kaufmanin mukaan ratkaisevaa oli, että riittävän moni Brexitin kannattaja oli valmis tekemään taloudellisia uhrauksia, jotta maahanmuutto saataisiin kuriin. Hänen omissa tutkimuksissaan kävi ilmi, että puolet niistä, jotka äänestivät EU:ssa pysymisen puolesta halusi vähentää maahanmuuttoa, mutta Brexitin puolesta äänestäneistä maahanmuuttoa halusi vähentää 91 % äänestäjistä.

Syy Brexitiin olikin Kaufmanin mukaan osittain se, että rasismi tabun takia, Englannissa ei kyetty käymään keskustelua maassa meneillään olevien etnisten ja kulttuuristen muutosten aiheuttamista peloista. Huoli itäeurooppalaisen halpatyövoiman vyörystä Britanniaan oli yksikertaisesti hyväksyttävämpi huolenaihe kuin huoli eteläaasialaisten ja afrikkalaisten vyörystä Britanniaan. Vaikka Euroopan ulkopuolelta tuleva maahanmuutto on ollutkin koko 2000- luvun yhtä suurta tai suurempaa kuin eurooppalaisten maahanmuutto Britanniaan. Puolalaisista ja liettualaisista sai siis olla huolissaan ilman rasismi leimaa, toisin kuin pakistanilaisista tai arabeista, koska heistä saattoivat olla huolissaan vain rasistit.

Kaufmann ei siis hyväksy vallitsevaa Brexit selitystä, jonka mukaan Brexit tapahtui, koska tyhmät ihmiset äänestivät väärin.

Omasta puolestani olen Kaufmanin kanssa samoilla linjoilla. Brexitin hyötyjen ja haittojen arvioimisen ongelma on, että ei ole mitään yleisesti hyväksyttyä mittaria, jolla noita hyötyjä ja haittoja tulisi arvioida. Voidaan esimerkiksi ajatella, että Brexit on Britannialle taloudellisesti huono asia, mutta jos Brexitin puolesta äänestäneet eivät olleet kiinnostuneet taloudesta, vaan vaikkapa Britannian itsemääräämisoikeudesta tai maahanmuuton kontrolloimisesta, niin silloin osapuolet yksinkertaisesti puhuivat toistensa ohi, eivätkä ymmärtäneet toistensa argumentteja.

White shiftin, Trumpin vaalivoiton ja Brexitin lisäksi Kaufman kertoo kirjassaan myös, kuinka pakolaispolitiikka saadaan toimivaksi ja kuinka maahanmuutto ylipäätään tulisi järjestää. Kaufmanin mukaan yksi nykyisenlaisen pakolaispolitiikan ongelmista on, että pakolaisuus muuttuu siirtolaisuudeksi, joka johtaa aina vastareaktioon. Eikä siirtolaisuus ole, kuten Kaufmankin myöntää, mikään ihmisoikeus. Vaikka Kaufmann suhtautuu sinänsä suvaitsevaisesti maahanmuuttoon ja on huolissaan maailman pakolaisista, hän toteaa myös, että vuoden 2015 tervetuloa politiikka, johti rynnistykseen, josta hyötyivät lähinnä ihmiskauppiaat ja jossa pääasiallisina kärsijöinä olivat Välimereen hukkuneet tuhannet ihmiset ja ne lukemattomat, jotka ovat matkallaan kohti parempaa elämää joutuneet orjakauppiaiden saaliiksi.

Lisäksi on hyvin vaikea sanoa, ketkä tulijoista todella ovat pakolaisia ja ketkä vain seikkailijoita, jotka etsivät parempaa elämää tai pakenevat omaa menneisyyttään.

Kaufmann haluaisikin, että Eurooppaan rakennettaisiin puhtaita ja turvallisia pakolaisleirejä, joihin uhanalaisimmassa asemassa olevat pakolaiset voitaisiin siirtää. Näin autettaisiin niitä, jotka ovat suurimmassa hädässä ilman, että kenenkään tarvitsisi kuolla matkan vaaroihin. Pakolaiset olisivat turvassa ja heidät voitaisiin palauttaa kotimaihinsa heti kun tilanne sallisi, eikä pakolaisuus muuttuisi siirtolaisuudeksi, joka johtaa vääjäämättä vastareaktioon.

Potentiaalisista siirtolaisista ei olekaan puutetta. Kaufmann siteeraa tutkimuksia ja kyselyjä, joiden mukaan 31 % Saharan etelä puolisen Afrikan asukkaista lähtisi siirtolaisiksi jos pystyisi. Ne, jotka päätyvät siirtolaisiksi ovatkin useimmiten ihmisiä, jotka kykenevät lähtemään, eli niitä joilla siihen on varaa, eivätkä suinkaan niitä, joiden hätä on suurin. Merkittävin siirtolaisuutta hillitsevä tekijä näyttää puolestaan olevan tieto siitä, että maat, joihin haluttaisiin muuttaa eivät laske tulijoita sisään.

Esimerkkinä afrikkalaisten muuttohaluista Kaufmann mainitsee Senegalissa tehdyn tutkimuksen, johon haastatelluista senegalilaisista 92 % voisi harkita maastamuuttoa ja 77 % oli valmiita riskeeraaman henkensä päästäkseen Eurooppaan. Kaufmann huomauttaa, että Senegal on afrikkalaisittain vauras ja rauhallinen maa ja silti puolet haastatelluista olisi valmis lähtemään, vaikka todennäköisyys kuolla matkalla olisi 25 %. Halua muuttaa selittävät monet tekijät kuten työttömyys, näköalattomuus ja se, että ne jotka muutossa onnistuvat tuovat sekä kunniaa, että rahallisia avustuksia perheelleen.   

Kaufmanin ehdottamat uudistukset maahanmuuttopolitiikkaan ovat hieman vaikeammin ymmärrettäviä. Hänen mukaansa kulttuuriset tekijät tulisi ottaa huomioon valittaessa maahanmuuttajia, joista hän mainitsee esimerkkinä sen, että potentiaalinen maahanmuuttaja on naimisissa toista etnistä ryhmää tai rotua edustavan henkilön kanssa tai että maahanmuuttaja ei ole kovin uskonnollinen.

Toisaalta Kaufmann kuitenkin sanoo, että on syrjintää olettaa, että ortodoksi juutalaiset tai salafi muslimit olisivat jotenkin vähemmän norjalaisia kuin muut norjalaiset, joka ainakin minusta tuntuu hieman oudolta. Jotta jonkin maan kansalaisuudella olisi jotain merkitystä täytyy sen tarkoittaa jotain. Ja on aika vaikea nähdä mitä yhteistä salafi muslimeilla on ortodoksi juutalaisten kanssa, paitsi molemmin puolinen vihanpito ja uskonnollinen fanatismi. Puhumattakaan siitä, mitä tekemistä heillä on norjalaisten kanssa.

Kaufmanin ongelma vaikuttaa olevan, että loppujen lopuksi hän ajattelee ihmisten olevan kuin vettä ja että kun tuota vettä kaataa Ranskan muotoiseen astiaan, niin siitä tulee ranskalaista. Eli Euroopan ulkopuolelta tulevat maahanmuuttajat eurooppalaistuvat vääjäämättä, kun heidät kerran on kaadettu tähän Euroopan muotoiseen astiaan.

En ole Kaufmanin kanssa kaikesta samaa mieltä, eivätkä hänen ratkaisunsa sen paremmin maahanmuuttoon kuin pakolaisleireihinkään vaikutta realistisilta. On vaikea uskoa, että Euroopassa on sen enempää poliittista tahtoa kuin taloudellista kykyäkään siirtää miljoonia ihmisiä suljetuille Euroopassa sijaitseville leireille. Puhumattakaan siitä kuinka moni noista siirretyistä suostuisi lähtemään takaisin Syyriaan tai Somaliaan sen jälkeen, kun on kerran päässyt Eurooppaan.

Kysymys maahanmuutosta on puolestaan kysymys siitä kuinka paljon ja minkälaisia ihmisiä johonkin maahan tulisi muuttaa? Eikä Kaufmann tarjoaa tähän kysymykseen mitään järjellistä vastausta.

Myöskään Kaufmanin väestöennusteet, jotka ulottuvat 2130- luvulle eivät ole mielestäni kovin realistisia. Noin pitkälle matkalle mahtuu niin paljon muuttujia, että ennustamisesta tulee parhaallekin tutkijalle mahdotonta. Ennustamisen vaikeutta voi hahmottaa vaikkapa kuvittelemalla maailman vuonna 1918 ja miettimällä kuinka moni tuolloin osasi ennustaa mitä kaikkea merkityksellistä seuraavat 100 vuotta tuovat tullessaan. Kuten Toisen maailmansodan, sosialismin nousun ja tuhon, Kiinan mahdin, muslimit rukoilemassa Pariisin kaduilla, internetin, kuulennot, ilmastonmuutoksen, Pikkukakkosen ja jalkapallon maailmanmestaruuskisat. Kaikki tuo tapahtui sadan vuoden aikana, niin kuin tapahtui paljon muutakin ihmeellistä ja ennustamatonta.

Itse white shift, jossa valkoisuuden määritelmä laventuu, tapahtuu ainakin jossain määrin lähes varmasti. Esimerkiksi suomalaisen miehen ja thaimaalaisen naisen lapsi voi kokea identiteettikriisin, mutta hänen lapsensa, sikäli kuin hänen puolisonsa on valkoinen, tuskin sitä enää kokee. Kaufmann on itse eräänlainen esimerkki white shiftistä. Hän on juuriltaan puoliksi juutalainen ja neljäsosaltaan kiinalainen ja puertoricolainen. Monietnisestä taustastaan huolimatta Kaufmann kokee itsensä kuitenkin valkoiseksi ja valkoiseksi hänet kokevat varmasti kaikki muutkin.

Kaiken kaikkiaan kirja on erittäin kattava katsaus populismiin ja sen historiaan, sekä länsimaissa meneillään olevaan demografiseen muutokseen. Oltiinpa Kaufmanin tarjoamista ratkaisuista maahanmuuttoon ja pakolaisuuteen mitä mieltä hyvänsä, käsittelee kirja tärkeitä asioita vankkaan tutkimustietoon nojautuen sortumatta sen paremmin moralismiin kuin älylliseen epärehellisyyteenkään. Kirjaa voikin suositella kaikille aiheesta kiinnostuneille. Ja jos on olemassa joku, joka kirjaa ei jostain syystä halua lukea, niin Kaufmanin kirjastaan antamia haastatteluja voi aina katsella youtubesta.