Pieniä tarinoita

Alkoholisti

Sunnuntai 31.1.2021 klo 14:56


Mietin, joskus mistä se kaikki alkoi, vaikka tiedänkin, ettei se mistään alkanut. Ei sillä tavalla, että olisi ollut jokin hetki tai tapahtuma, joka katkaisi kamelin selän. Ei sellaista ollut. Minä aloin juomaan nuorena, joskus viisitoistavuotiaana, mutta en toisaalta sen nuorempana kuin joku toinenkaan. Ei alkoholismin syy ole iässä tai olosuhteissa, joissa alkaa juomaan, eikä se ainakaan minun kohdallani johtunut siitä, että olisin paennut masentavaa todellisuutta. Alkoholismin syy on alkoholissa, ei se sen kummempaa ole.

Ja uskokaa, kun sanon, minä en yritä selitellä mitään tai keksiä mitään. Sanonpahan vain. Pitkään kaikki oli ok, melkein kaksikymmentä vuotta. Minulla oli vaimo, kaksi lasta ja työpaikka. Ja minä join vain jostain ulkoisesta syystä. Kun oli pikkujoulut, joku työpaikan reissu tai kaverin synttärit. Ja join minä tietysti myös viikonloppuisin. Halusin rentoutua töiden jälkeen. Ja usein myös lauantaina. Saatoin juoda viiniä ruuan kanssa, sen jälkeen sixpäkin televisiota katsellessa ja tasoitella viikonloppua parilla sunnuntai siiderillä. Keskiviikkona oli taas työporukan sählyvuoro ja sen jälkeen kävimme tietysti kaljalla.

Tai ainakin minä kävin.

Sillä tavalla se lähti. Ensin vähän ja sitten vähän enemmän. Ja mitä enemmän joi sitä enemmän syitä juomiseenkin alkoi löytyä. Muistan tapauksen ajalta, kun en omasta mielestäni vielä ollut alkoholisti, mutta join pullon viiniä ja siihen päälle vielä kuusi kaljaa, sillä verukkeella, että olimme selvinneet kunnialla tyttäremme viisivuotissyntymäpäivistä.  

Tietysti vaimo valitti. Varsinkin silloin kun olin krapulassa, enkä pystynyt mihinkään. Oli pakko ottaa krapularyyppy.  Huusin lapsillekin silloin. Buranaa kului paljon. Kun vaimo oli vihainen aloin juomaan siltä salaa. Ensin viikonloppuisin ja sitten joskus muulloinkin. Oli mukavaa avata olut töiden jälkeen, vaikka olikin tiistai. Avata olut ja käydä sohvalle istumaan. Lapset, joita minäkin olin kai rakastanut, alkoivat muuttua koko ajan ärsyttävämmiksi. Vaatimuksia ja kitinää ja nenä kiinni puhelimessa esikoulusta eteenpäin. Kai minä näin niissä omat heikkouteni. Suutuin kännyköiden tuijottamisesta, kun itse tuijotin vain lasiin.

Sitten tuli niitä arki-iltoja, että me riitelimme. Minä nukuin sohvalla ja sain riidoista tekosyyn ryypätä. Sitä minä oikeasti aina etsin, syytä ryypätä. Tai ainakin aluksi se oli niin, myöhemmin niillä syillä ei ollut enää niin väliä. Yhden sellaisen yön jälkeen minulla oli kova krapula ja tiesin, etten pärjää töissä. Tein tietokone hommia ja siellä piti, ainakin välillä, olla skarppina. Ja niin minä otin viinaa ensikertaa töihin. Ihan vain selvitäkseni siitä päivästä.

Kädet tärisivät ja hiki valui enkä kyennyt keskittymään työhöni, kunnes pakenin toimistorakennuksemme parkkihalliin, jossa join puoli pulloa Koskenkorvaa ja söin askillisen Mynthoneita. Muista kuinka palatessani toimistoon minusta tuntui, että olin selvinnyt. Haisin viinalle ja Mynthoneille, mutta pystyin kuin pystyinkin keskittymään ja tekemään työni. Iltapäivällä palasin kotiin ja vein vaimolle kukkia. Olin pahoillani ja pyytelin anteeksi, enkä juonut enää mitään sinä päivänä, vaikka mieli tekikin.

Silloin minä tunsin vielä häpeää. Siis sellaista häpeää, joka voi saada aikaankin jotain. Mutta vähitellen se häpeä haihtui pois. Kaikki ne asiat, joilla oli ollut väliä. Kunnia töiden hoitamisesta, vaimo, lasten hyvinvointi ja kaikki sen sellainen katosi pikkuhiljaa. Se on sitä, että alistuu alkoholille. Alistuu kokonaan, eikä välitä enää siitä, että alistuu. Silloin kun ei ole juoppo ajattelee, että oman itsen ulkopuolella on asioita, joilla on väliä enemmän kuin omalla itsellä. Että vastuu työstä, perheestä tai isänmaasta menee kaiken edelle. Mutta kun alkaa juomaan ne jäävät yksi kerrallaan. Ensin ei välitä, että autoa ei ole katsastettu, sitten ei välitä, että myöhästelee töistä. Sitten ei välitä enää vaimosta, eikä lapsista. Elämällä on vain yksi tarkoitus. Juominen, eikä millään muulla ole enää väliä. Eikä siitä pääse millään tahdonvoimalla eroon, koska siitä ei enää tahdo eroon.

Muistan kuinka eräänä aamuna heräsin vessan lattialta peilisirpaleiden ympäröimänä muistamatta lainkaan miten olin sinne päätynyt. Vaimo hakkasi ovea ja kun avasin, hän nyyhkytti silmät punaisina. Hän oli hakannut ovea jo tunnin. Minulle alkoi käydä näitä unohduksia yhä useammin. Heräsin jostain, enkä muistanut mitään. Joskus olin oksentanut päälleni tai laskenut alleni. Minun oli pitänyt viedä poikani jalkapalloharjoituksiin, mutta asia oli ryypätessä unohtunut. Istuin vessan lattialla housut kintuissa ja tukka oksennuksessa ja näin kuinka poikani ja tyttäreni kurkistelivat minuun äitinsä takaa. Sitten he katosivat näkyvistä ja kuulin kuinka he supattivat toisilleen. Yrittäen omalla lasten tavallaan ymmärtää mitä isälle on tapahtunut.

Minä vääntäydyin pystyyn, riisuin itseni ja menin suihkuun. Kun tulin suihkusta vaimoni ei sanonut mitään ja olin siitä onnellinen. Vaihdoin ylleni puhtaat vaatteet ja luikahdin rappuun. Vaimoni sanoi, että meidän täytyy puhua, että minun täytyy lopettaa juominen, että hän ei kestä tätä, että minun täytyy ajatella lapsia, että tästä ei tule mitään. Lupasin hänelle, että me puhumme tästä, lupasin, että minä lopetan juomisen, lupasin, että hyvitän kaiken lapsille, mutta ensin minun täytyi selvitä ja saada oloni paremmaksi.

Ja sitten minä lähdin ulos juomaan viinaa, emmekä me tietenkään koskaan puhuneet vaimoni kanssa, enkä minä koskaan hyvittänyt lapsilleni mitään.

Aloin juoda töissä yhä useammin. Ensin otin pullon mukaan vain krapulan tasoittamiseksi, kuten selitin itselleni, mutta pikkuhiljaa aloin juoda yhä enemmän ja enemmän. Join yleensä Virosta ostettua koskenkorvaa tai sitten Alkosta hakemaani pöytäviinaa. Join mieluiten väkeviä, koska niistä tuli nopeimmin humalaan, sillä selvänä ollessa aloin voida huonosti. Yritin olla töissä mahdollisimman paljon yksin. En käynyt kahvihuoneessa, enkä puhunut kenellekään ellei minua puhuteltu ensin. Pelkäsin koko ajan, että haisen viinalle tai että olen oksentanut sukilleni ja haju seuraa minua. Pelkäsin, että minusta uhoaa se sama imelä juopon tuoksu, joka lähtee todellisista pultsareista, kun heidän ihonsakin alkaa työntää viinamäskiä ulos huokosistaan.

Ensimmäisen varoituksen sain töissä, kun sammuin pöytäni ääreen ja tipuin siitä lattialle. En herännyt ennen kuin virastomestari nosti minut pystyyn. Pomo käski minun lähteä kotiin ja sanoi ottavansa minut huomenna puhutteluun. En tullut töihin kolmeen päivään, vaan piileskelin pomoltani kuin koulupoika. Puhuttelu oli lyhyt ja pomo ehdotti, että hakeutuisin hoitoon. Itse olin onnellinen, kun puhuttelu oli loppunut ja sinnittelin työpäivän selvinpäin. Töistä lähdettyäni menin kauppaan ja ostin ison oluen, jonka join kaupan ulkopuolella samalla tavalla kuin janoon kuoleva juo vettä.

Lopulta sain tietysti potkut ja vaimo heitti minut pihalle. Olin ollut ryyppäämässä ja kun tulin kotiin vaimo oli pakannut minulle kaksi kassia vaatteita. Kysyin mihin minun oikein pitäisi mennä. Vaimo ei itkenyt enää. Käski minun painua vaikka vittuun. – Kolme vuotta, hän sanoi. Kolme vuotta sinä olen ollut koko ajan humalassa. Ei yhtään selvää päivää. Ja sitä ennen, hän jatkoi ja nyt hänen äänensä alkoi murtua. Sinä tissuttelit 15 vuotta, olisihan se pitänyt tietää, hän lisäsi vielä ja paiskasi oven kiinni edessäni.

Oli vaikeaa olla koditon. Minulla ei ollut mitään paikkaa minne mennä ja niin minä menin baarin. Pummasin sieltä itselleni yöpaikan yhdeksi yöksi. Sitten olin vain kadulla muutaman yön, mutta siellä oli kylmä. Kävin te- toimistossa ja muissa virastoissa kyselemässä apua ja täyttämässä kaavakkeita. Olin tietysti koko ajan humalassa, ansiosidonnainen juoksi, koska pomoni oli armollisesti merkinnyt irtisanomisen syyksi tuotannolliset ja taloudelliset syyt, eikä mieleeni edes tullut, että minun pitäisi osallistua perheeni vuokran maksuun. Vaimonihan oli heittänyt minut pihalle, joten koin olevani heistä vapaa. Sitten joku baarissa tapaamani hämäräperäinen tyyppi lupasi vuokrata minulle huoneen varastostaan teollisuusalueella. Huoneessa oli vuodesohva, jääkaappi ja pöytä, hinta oli 500 € kuukaudessa.

Virallisesti olin asunnoton ja sain itseni kaupungin asuntojonoon. Vuoden odottamisen jälkeen minulle tarjottiin asuntoa ja minä muutin sisään. Olin tyytyväinen saadessani asunnon, sillä olin jäänyt jo tonnin velkaa varaston omistajalle. Olin unohtanut maksaa vuokran ja ryyppäsin rahat. Vielä tässäkin vaiheessa minä ajattelin, että kaikki on jotenkin väliaikaista. Jossain mieleni sopukoissa, minä ajattelin, että tämä juominen on jonkinlainen välivaihe ja joskus minä vielä palaan töihin ja työelämään ja näitä fantasioita vahvistaakseni kerroin juoppokavereilleni juttuja entisestä työstäni ja perheestäni ja siitä kuinka onnellisia me olimme ja kuinka väärässä vaimoni ja pomoni olivat, kun heittivät minut pihalle. Toisin sanoen minusta tuli juuri sellainen horiseva juoppo, kuin kaikista muistakin juopoista tulee.

Oikeastaan minä luovuin kaikesta toivosta ja kuvitelmista vasta saatuani sen kaupungin kämpän ja tajuttuani, että minähän voin valmistaa siellä kiljua. Muistan kuinka sain idean kiljun valmistamiseen. Se tuntui suunnilleen samalta kuin olisin tullut uskoon. Kuin olisin koko elämäni yrittänyt ratkaista jotain suurta mysteeriä ja sitten. Pum! Yhtäkkiä vastaus oli kirkkaana edessäni. Kiljua! Miksi en ollut sitä aiemmin tajunnut? Ostin kaksi 25 litran vetoista kotiviinin tekoon tarkoitettua sammiota, neljä puolentoistalitran mehukatti pulloa makua antamaan, sekä hiivaa ja monta kiloa sokeria. Olisin katsonut tarkemmat ohjeet netistä, mutta en päässyt kirjastossa nettiin, koska kirjastokorttini oli hävinnyt, eikä minulla ollut älypuhelinta taikka tietokonetta. Itseasiassa minulla oli asunnossani vain patja lattialla ja vanha kierrätyskeskuksesta ostamani televisio.

Joka tapauksessa kiljun keksiminen muutti elämäni. Minusta tuli suosittu kaveri alueen pahimpien juoppojen keskuudessa ja harva se päivä oveni takana oli joku rantojen mies ruinaamassa kiljua velaksi. Aina lupaillen, että maksaa ihan kohta takaisin, kun saa vain sossusta tai milloin mistäkin, vähän rahaa.

Kun sain ensimmäisen kiljuerän valmiiksi, ostin heti kaksi uutta astiaa, jottei juoma vain koskaan pääsisi loppumaan ja aloin juomaan. Heräsin aamulla ja aloin juomaan. Välillä menin ulos käydäkseni kaupassa tai jos oli kaunis ilma ryypätäkseni ulkona. Muistikatkot pahenivat ja joskus saatoin herätä vieraasta kaupunginosasta tai juoppoputkasta ilman mitään muistikuvaa miten olin sinne päätynyt. Hävitin avaimenikin monta kertaa ja sain ainakin kaksi varoitusta taloyhtiöltä juopuneesta mekkaloinnistani, mutta aina minä sain kuitenkin uuden avaimen ja minut päästettiin takaisin asuntoon.

Tuota kiljuvaihetta kesti reilun vuoden verran ja jossain vaiheessa tuota vuotta aloin huomaamaan, etten kyennyt kunnolla kontrolloimaan rakkoni ja suoleni toimintaa. Eivät ne kokonaan tyhjentyneet, mutta istuessani jossain puiston nurkassa örisemässä toisten juoppojen kanssa saatoin huomata housujeni kastuneen ja silloin kampesin itseni ylös ja katselin, minkä päällä olin istunut, vain huomatakseni että kosteus olikin peräisin minusta itsestäni. Oli aivan kuin virtsa ja uloste olisivat tihkuneet minusta, enkä olisi enää pystynyt kokonaan sulkemaan ruumiinaukkojani.

Sitten yhtenä päivänä minä menetin kaiken. En muista tuosta päivästä taikka sitä edeltäneestä yöstä mitään. En muista kenen kanssa olin ollut taikka mitä tapahtui. Muistan vain, että televisio oli kumollaan maassa ja siitä kuului kovaäänistä puhetta. Poliisi ja Ambulanssimiehet tulivat asuntoon huoltomiehen avaimilla. Kiljusammio oli kaatunut ja minä makasin kilju lätäkössä pää verta valuen. Ambulanssi vei minut sairaalaan, jossa minua pidettiin neljä päivää tarkkailussa. Sain jotain rauhoittavaa lääkettä vieroitusoireisiin ja jossain vaiheessa minut piti panna lepositeillä sankyyn kiinni, kun olin alkanut riehumaan juoppohulluuskohtauksen vallassa.

Sitten minut päästettiin menemään ja kun palasin kotiin tajusin, että olin saanut häädön ja asunnon lukko oli vaihdettu. Tärisin yön rappukäytävässä ja lähdin aamulla läheiselle ostarille. Vaatteeni oli pesty sairaalassa, mutta olin taas vuotanut yöllä pienen määrän ulostetta housuuni. Minulla ei ollut yhtään rahaa eikä paikkaa minne mennä ja vieroitusoireet olivat kauheat. Ostarilla tongin roskiksia yrittäen löytää tyhjiä pulloja ja kun niitä ei löytynyt aloin kerjäämään rahaa ohikulkijoilta. – Olisko heittää pari markkaa, minä sanoin. Ajatellen, että markkojen mainitseminen herättäisi ihmisissä jotenkin enemmän sääliä. Aivan niin kuin minä olisin joku vanha kerjäläinen, joltain toiselta aikakaudelta, joka oli nyt ilmestynyt ostarille anelemaan rahaa leipäpalaan.

Ja siinä Salen ulkopuolella kerjätessäni minä näin kaksi poikaa. Ehkä viidentoista vanhoja kumpikin, sellaisia miehen pituisia, muttei kuitenkaan miehiä. Ja toinen niistä nuorukaisista katsoi minuun ja minä katsoin syrjäsilmällä häneen ja siinä pojassa oli jotain etäisesti tuttua ja minä näin, että se poika ajatteli minusta samalla tavalla. Ja silloin oli kuin sähköisku olisi kulkenut lävitseni vasemmasta silmästäni, jolla minä sitä poikaa tuijotin aina jalkoihin asti, sillä minä tajusin, että siinä seisoi minun poikani tuijottaen isäänsä, joka kerjäsi rahaa ohikulkijoilta ostaakseen viinaa.

Silloin minä tunsin häpeää ensi kertaa vuosiin ja kompuroin pois ostarilta kuin kohtauksen saaneena. Törmäilin parkkipaikalla pysäköityihin autoihin ja pysähdyin pientareelle haukkomaan henkeäni ja nyyhkyttämään. Se yö oli ensimmäinen vuosiin, jonka olin vapaaehtoisesti selvinpäin. Tärisin horkassa pienessä metsikössä ja mietin pitäisikö minun tappaa itseni. Tärisin ja jollain tavalla minä nautin tärinästäni ja vieroitusoireistani, sillä mielestäni minun kuuluikin kärsiä, koska olin juoppo ja huono ihminen ja nyt minua rangaistiin pahuuteni tähden. Vatsaani koski ja minä nautin siitä, makasin pusikossa kyljelläni ja nautin tuntemastani kivusta, koska se oli oikeudenmukainen rangaistukseni.

Mutta sitten päähäni pälkähti toinen ajatus, aivan kuin se olisi tullut minun ulkopuoleltani, joltain toiselta ihmiseltä, että mitä jos minä lopettaisinkin juomisen? Ja niin minä aisaa hetken pohdittuani lupasin, ensi kertaa ihan tosissani, että lakkaisin juomasta viinaa. Eikä se ollut mikään tavallinen lupaus, vaan minusta todella tuntui, että paikalla oli kaksi ihmistä, molemmat minusta erillisiä olentoja, joista toinen yritti vakuutella toista ja se toinen väitti vastaan, että ei onnistu. Että ei minusta ole siihen ja että on vain parempi päästää kaiteesta irti ja pudota. Ja siinä minä sitten seurasin tuota väittelyä kuin ulkopuolinen, että tapanko itseni vai lopetanko juomisen. Ja lopulta minä keskeytin noiden olentojen väittelyn, mitä ne nyt sitten olivatkaan, ja sovin, että minä lopetan nyt juomisen, mutta lisäsin vielä, kuin kompromissina, että jos vielä joskus juon viinaa, niin menen heti rautatien ylittävälle sillalle ja tapan itseni siihen paikkaan.

Ja niin me kaikki kolme olimme päätöksen tyytyväisiä, vaikka kuolemani puolesta puhunut olento vaikutti minusta liiankin hyväntuuliselta, aivan kuin hänelle olisi ketun häntä kainalossa ja hän tietäisi jotain, jota me muut emme tienneet.

Ja tuota väittelyä seuratessani, minä olin huomaamattani lähtenyt liikkeelle ja siinä puoliääneen höpöttäessäni ja harhaillessani olin tullut kirkon pihaan ja vaikka minä en koskaan ollut uskonut Jumalaan, enkä kuulunut kirkkoon ja tiesin, että tämä on varmasti vain sattumaa, niin kuitenkin minusta tuntui. Siis ihan oikeasti tuntui, että ehkä tässä kumminkin oli joku tarkoitus. Ja toinen niistä olennoista, se, joka oli väitellyt juomisen lopettamisen puolesta tuntui nyt hymyilevän voitonriemuisena toiselle, joka oli selvästi nyreissään ja niin minä jäin siihen kirkon eteen istumaan ja odottamaan, että joku tulisi avaamaan oven.

Aikani ovella kyhjötettyäni, kirkon vahtimestari tulikin avaamaan ja minä pyysin päästä puhumaan papin kanssa. Pappi ei ollut paikalla, mutta aikani intettyäni päästi vahtimestari minut kuitenkin sisälle ja lopulta itse pastorikin saapui paikalle ja otti minut hoteisiinsa. Seuraavat kaksi kuukautta minä asuin kirkon tiloissa, keittiön nurkkaan sijatulla patjalla. Minä raitistuin ja raitistuessani mieleeni palasi muistikuvia asioista, joita en muistanut koskaan tapahtuneen. Näin itseni makaamassa olohuoneemme pöydän alla housut ulosteessa ja poikani katsellen minua halveksivasti yläpuolellani. Näin itseni kuristamassa vaimoani ja kuoleman kauhun hänen pullistuneissa silmissään. Näin itseni varastamassa olutta kaupasta ja työntämässä lihavaa naismyyjää sivuun rynniessäni kohti K kaupan ulko-ovea. Näin itseni örisemässä avuttomana yksiöni lattialla, kun minulle tuntemattomat miehet yrittävät nauraen sytyttää takapuoleeni työnnettyä kynttilää.

Pappi, joka minut pelasti, oli keski-ikäinen laiha mies, joka hymyili paljon. Hän sanoi, että Jeesus pelasti minut ja minä uskoin häntä. Pappi sanoi, että Jumala rakastaa minua ja minä uskoin senkin. Mutta kun minä oli ollut pari kuukautta raittiina, ottanut kasteen ja tutustunut tuohon laihaan hilseilevästä ihosta kärsivään pappiin hieman paremmin. Pappiin, jolla ei näyttänyt olevan perhettä taikka muuta elämää kuin työnsä. Minä kysyin häneltä eräänä iltana, että älä nyt loukkaannut, mutta minä epäilen välillä. Sinä sanot, että Jeesus pelasti minut ja Jumala rakastaa minua, mutta joskus minusta tuntuu, että se olitkin sinä, joka minut pelasti ja se oletkin sinä, joka minua rakastaa, eikä suinkaan Jumala. Ehkä kaikki nuo meidän tunteemme Jumalasta ovatkin vain neurokemiallisia reaktioita minun aivoissani ja ne itsemurhastani ja raitistumisestani väittelevät olennot ja kaikki muu pelkkiä kuvia minun päässäni.

Pappi ei kysymyksestäni pahastunut, kai hän oli kysynyt saman kysymyksen itseltäänkin. Pappi katseli ikkunasta ulos ja vastasi sitten harkiten. Sinä haluat jonkin vastauksen tuohon kysymykseen, eikö niin? Vaikka tiedät hyvin, ettei minulla ole sellaista antaa. Eikä ole kellään muullakaan. Sinä haluat varmuutta, niin kuin kaikki muutkin. Haluat päästä turvallisesti perille jonnekin, jossa tuollaisiin kysymyksiin on varmat vastaukset. Mutta ei ole mitään perille pääsyä. Ei ennen kuin viimeisellä tuomiolla, hän jatkoi. Elämä on jatkuvaa liikettä, emme me koskaan pääse perille johonkin ihmeelliseen paikkaan, jossa sinulle annetaan rauha ja varmuus. Ei sellaista paikkaa ole olemassa. Ei tässä maailmassa, hän lisäsi vielä kasvojensa hilseilevää ihoa raapien.

Pappi kaatoi meille lisää kahvia hymyillen ikuista hymyään. Katsoimme molemmat ulos ikkunasta, jossa varpuset hyppivät sohjoisella pihalla. Talonmiehen kiinnittämä lyhde oli tippunut pihakuusesta ja pikkulinnut noukkivat jyviä loskaisesta maasta. Unohdin hetkeksi keskustelukumppanini ja mietin, että minun olisi vihdoin kirjoitettavani vaimolleni, kerrottava, että olen yhä hengissä ja pyydettävä häneltä anteeksi.

Avainsanat: Satu


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini