Pieniä tarinoita

Kalifaattia odotellessa

Tiistai 10.8.2021 klo 22:32


Brittiläinen journalisti ja poliittinen kommentaattori Ed Husain on kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan nimeltä Among the Mosques A Journeu Across Muslim Britain, jossa hän vierailee 10 kaupungissa Englannissa, Walesissa ja Pohjois-Irlannissa tutustuen paikallisiin muslimiyhteisöihin.

Kirja alkaa muutamilla tilastoilla. 100 vuotta sitten Englannissa oli kaksi moskeijaa, jotka kourallinen eksentrisiä käännynnäisiä oli maahan perustanut. Nykyään Englannissa on lähes 2000 moskeijaa ja lisää rakennetaan koko ajan. Virallisten arvioiden mukaan muslimien määrä Englannissa oli vuonna 2001 1,52 miljoonaa ja 15 vuotta myöhemmin vuonna 2016 se oli hieman yli 3,1 miljoonaa. Arvioiden mukaan muslimeja on Englannin väestöstä vuonna 2050 yli 13 miljoonaa.

Nämä ovat siis Husainin käyttämiä virallisia lukuja. Monissa maissa, kuten myös Englannissa virallisiin tilastoihin täytyy kuitenkin suhtautua tietyllä varauksella. Virallisten lukujen luotettavuudesta Britanniassa kertoo jotain, että niiden mukaan maaliskuussa 2020 maassa asui 3,7 miljoonaa EU kansalaista. Kun Brexitin takia EU kansalaisten täytyi rekisteröidä itsensä, kävi ilmi, että EU kansalaisia olikin Englannissa lähes kuusi miljoonaa. Samojen virallisten lukujen mukaan Britteihin muuttaa EU:n ulkopuolelta yli 300 000 ihmistä vuosittain. Virallisissa luvuissa on kyse netto maahanmuutosta, eli Britannian ei eurooppalainen väestö lisääntyy noin miljoonalla ihmisellä, joka kolmas vuosi.   

Ottaen huomioon, että britit eivät ole kyenneet laskemaan maassa asuvia EU kansalaisia, jotka ovat olleet maassa laillisesti, eikä heillä ole näin ollen ollut mitään syytä piileskellä viranomaisilta, on melko epätodennäköistä, että Husainin käyttämät arviot muslimien määrästäkään olisivat täysin paikkansapitäviä.

Olivat viralliset luvut kuinka tarkkoja tai epätarkkoja tahansa, niin Englannin islamisaatiosta ei sitä vastoin ole epäilystäkään. Husain vierailee kaupungeissa ja kaupunginosissa, joissa ei ole kirjaimellisesti mitään länsimaalaista. Ei englantilaisia kauppoja, ei pubeja, ei pikaruoka ketjuja, McDonald’sia, ei kirkkoja, ei elokuvateattereita, työväentaloja, koirapuistoja, länsimaalaisia vaatteita, eikä muutamia käännynnäisiä lukuun ottamatta myöskään länsimaalaisia ihmisiä.

Useimmissa kaupungeissa, joissa Husain vierailee tarina on jokseenkin sama. Moskeijat ja islamilaiset koulut lisääntyvät ja englantilaiset vähenevät. Esimerkiksi Blackburnissa Husain saa kuulla rikollisuudesta ja valkoisten kohtaamasta rasismista. Hänen tapaamansa englantilaismies kertoo, että hänen 12-vuotias poikansa on ryöstetty ja hakattu viisi kertaa. Eivätkä ryöstäjät olleet mitään pikku poikia, vaan 18–19-vuotiaita miehiä. Poika hakattiin yksinkertaisesti siksi, että hän on valkoinen. Blackburnissa onkin alueita, joille valkoiset eivät voi mennä, koska heidät hakataan. Ja heidät hakataan, näin paikalliset Husainille kertovat, koska he ovat valkoisia. Blackburnissa ei kuitenkaan ole alueita, joille aasialaiset eivät vastaavasti voisi mennä ja valkoisten alueillakin on intialaisia ravintoloita ja englantilaisia tyttöjä, joilla on eteläaasialaiset poikaystävät. Muslimitytön seurustelu valkoisen pojan kanssa on puolestaan tabu.

Britannian muslimit ovat pääosin Pakistanista, Intiasta ja Bangladeshista ja usein Englannissa puhutaan aasialaisista, vaikka viitattaisiinkin muslimeihin.

Naisten elämää muslimiyhteisöissä kuvatessaan Husain kertoo esimerkin erään kaukaisen sukulaisensa häistä, joihin hän osallistui pienessä kaakkoisenglantilaisessa kaupungissa. Morsian oli jo kolmenkymmenen ja pelkäsi pitkään jäävänsä vanhaksi piiaksi. Hänen isänsä on kirjanpitäjä ja äiti opettaja. Tytärkin on käynyt kouluja ja opiskellut itsensä insinööriksi yliopistossa. Päällisin puolin perhe on siis täysin integroitunut englantilaiseen yhteiskuntaan.

Paitsi ettei se ole integroitunut lainkaan.

Hääseremonian alussa kiistellään siitä, pitäisikö morsio passittaa omaan huoneeseensa, etteivät paikalla olevat miehet näe häntä. Husainin ja morsiamen siskojen vaatimuksesta ja isän mielipahaksi neiti saa kuitenkin olla läsnä omissa häissään. Morsian nyyhkyttää läpi lyhyen seremonian, mutta saa sanotuksi kuitenkin tahdon. Illalla morsio luovutetaan aviomiehelleen, joka asuu jossain lontoolaisessa vuokrakasarmissa. Tunnelma perheessä on haikea ja surullinen, sillä tytär todella luovutetaan pois, koska nyt hänestä tulee osa toista sukua ja toista perhettä.  Avioliittoa ei vahvisteta englantilaisen lain mukaan, vaan kyse on vain islamilaisesta vihkimisestä. Husain tiedustelee morsiamen siskolta, kuka aviomies oikein on ja miksi he menevät naimisiin?

Hänelle kerrotaan, että pariskunta on tavannut netissä, jollain muslimien avioliittosaitilla. Morsiammen siskon mukaan mies on ammatiltaan tarjoilija, hän on hurskas muslimi ja hänellä on parta. Sen enempää asiasta ei selviä, koska Husain ei voi vapaasti keskustella siskon kanssa, koska tämä on nainen.

Sellaista on elämä islamilaisessa Britanniassa. Nainen voi olla tytär tai sitten hän voi olla vaimo. Mutta siveellinen pitää olla aina. Blackburnilaisessa turvakodissa vieraillessaan Husain tapaa naisen, jonka piti pitää huivia nukkuessaankin ja käy kortteleissa, joissa kaikki naiset on peitetty päästä varpaisiin.

Manchesterissä Husain vierailee entisessä kirkossa, joka on muutettu moskeijaksi ja jossa Salman Ramadan Abedi kävi rukoilemassa. Jos nimi ei ole tuttu, niin herra Salman oli mies, joka räjäytti itsensä Arianne Granden konsertin edustalla Manchesterissa toukokuussa 2017 tappaen 22 ihmistä, joukossa useita lapsia. Nuorin lapsista oli Saffie-Rose Roussos. Hän oli kahdeksanvuotias.

Hän on nyt kuollut.

Bradfordissa Husain vierailee puolestaan koulussa, joka nousi otsikoihin jo vuonna 1984, kun Drummon Road Schoolin rehtori Ray Honeyford varoitti koulunsa oppilaiden (joista 90 % oli taustaltaan pakistanilaisia ja bangladešilaisia) asenteista, joiden hän uskoi johtavan gettojen syntymiseen. Rehtorin varoituksiin reagoitiinkin välittömästi ja kaupungin silloinen pormestari, muuan Mohammed Ajeed, erotti Honeyfordin hänen rasististen kommenttiensa tähden.

Näin siis vuonna 1984.

Kun rehtorin kaltaisista rasisteista oli päästy eroon alkoivat koulunkin asiat luistamaan. Ja Husainin vieraillessa koululla, ei sen nimi ollut enää tylsä Drummon Road School, vaan Iqra Academy. Iqra, Husain selittää, on arabiankielinen termi ja se tarkoittaa kehotusta lukea Koraania.

Iqra academy ei ole yksityinen, eikä uskonnollinen koulu, jollaiset ovat muslimien keskuudessa kovassa suosiossa, vaan se on aivan tavallinen kunnan koulu, johon sinunkin lapsesi menisivät, jos asuisit kyseisellä alueella.

Bradfordissa Husain tapaa myös englantilaisen naisen, joka johtaa teatteria, joka on omistautunut auttamaan vammaisia lapsia. Nainen pyytää Husainia puhumaan paikalliselle imaamille, jotta muslimivanhemmatkin toisivat lapsiaan teatterin ja musiikin pariin. Vammaisia lapsia Bradfordin muslimeilla riittääkin sillä alueen pakistanilaistaustaisista muslimeista noin 70 % menee serkkujensa kanssa naimisiin ja niinpä heidän lapsistaan 4–10 % on tavalla tai toisella kehitysvammaisia. Pahaksi onneksi teatteri ja musiikki ovat kuitenkin muslimeille tabuja ja kuten imaami Husainille kertoo, eivät monet vanhemmista edes välitä vammaisista lapsistaan, joten he saavat viettää elämänsä teljettynä koteihinsa kuten tähänkin asti.

Valtio maksaa kuitenkin avustuksia vammaisten lasten vanhemmille, jotka imaamin kertoman mukaan lähettävät rahat useimmiten Kashmiriin, josta alueen muslimit ovat pääosin kotoisin.

Imaamin kanssa Husain keskustelee vammaisten lasten lisäksi, niin Brexitistä (jota imaami vastusti) kuin grooming ilmiöstäkin, jolla tarkoitetaan tavallisesti muslimijengejä, jotka raiskaavat valkoisia tyttöjä. Eräs esimerkki näistä raiskaaja jengeistä nähtiin Oxfordin lähialueilla, joissa yksi tekijöistä polttomerkitsi tytön omaisuudekseen M kirjaimella. Miehen nimi oli Muhammed. Toinen tyttö puolestaan huumattiin ja joukkoraiskattiin, mutta hänen onnistui paeta kiduttajiltaan, pysäyttää taksi ja ajaa lastenkotiin, jossa tyttö tuolloin asui. Harmillisesti tytöllä ei ollut rahaa, eikä lastenkoti suostunut maksamaan taksimaksua, joten kuljettaja ajoi tytön takaisin talolle, josta oli hänet kyytiin poiminut. Tarina ei kerro, maksoivatko muslimit taksimatkan, mutta he ottivat tytön kuitenkin ystävällisesti hoteisiinsa ja joukko raiskasivat tämän uudestaan. No. Nämä ovat tietysti näitä yksittäistapauksia. Tosin noita yksittäistapauksia oli pelkästään Oxfordin alueella tullut ilmi useita satoja.

Imaami syyttää ilmiöstä alkoholia ja huumeita.

Keskusteltaessa Englannin muslimeista yleensä, on imaami sitä mieltä, että Englanti ei vieläkään tunnu heistä oikeasti kodilta. Ei vaikka Husain huomauttaa, kuinka hyvin monet muslimit ovat maassa pärjänneet ja että Lontoon pormestari on muslimi ja englannin parlamentissakin on useita muslimeita. Imaami, jota Husain piti aiemmin jonkin sortin liberaalina, kuitenkin kertoo, että muslimien tulee odottaa kalifaatin tuloa ja kun se tulee, on heidän velvollisuutensa islamilaisen lain mukaan vannoa sille uskollisuuttaan. Vasta sitten he voivat tuntea todella olevansa kotonaan Englannissa.

Ja niin kirja jatkuu kaupungista kaupunkiin. Kaapuihin puettuja naisia, sharia tuomioistuimia, moskeijoiden tuesta riippuvia poliitikkoja ja rinnakkaisyhteiskuntia. Ja koska huomenna muslimeja on Englannissa enemmän, on rinnakkaisyhteiskuntiakin tietysti enemmän. Jo vuoden 2011 väestölaskennassa kävi ilmi, että Englannin toiseksi suurimman kaupungin Birminghamin asukkaista 25 % oli muslimeja ja Husainin vieraillessa kaupungissa, Birminghamin koulujen oppilaista noin 40 % oli muslimeja.

Liikkeen suunta näyttäisi olevan melko selvä.  

Kaupungeista, joissa Husain vierailee vain Belfastissa, Cardiffissa ja Edinburghissa segregaatio ei ole täydellinen ja tämä johtuu lähinnä siitä, että kyseisissä kaupungeissa ei ole kovin paljon muslimeja. Ja toki Husain tapaa myös itsensä kaltaisia liberaaleja muslimeja, kuten huivipäisen naisen, joka työskentelee seksuaalivähemmistöjä auttavassa organisaatiossa.

Husainin ja naisen kaltaiset tapaukset ovat kuitenkin harvinaisia poikkeuksia ja kirjoittaja tietää tämän itsekin.

Kaiken kaikkiaan Husainin kirja on hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoinen ja bangladeshilaistaustaisena muslimina hän pääsee luontevasti paikkoihin, kuten islamilaisiin kouluihin ja moskeijoihin, joissa valkoiseen vierailijaan suhtauduttaisiin luultavasti epäilevämmin. Husain tunteekin islamin perin juurin ja kirja on täynnä mielenkiintoista tietoa islamin tavoista, historiasta ja perinteistä. Osa tavoista on tosin silkkaa taikauskoa, kuten usko kärpästen parantavaan voimaan tai siihen, että amerikkalaiset eivät käyneet kuussa, koska maa on litteä.

Kirjassaan Husain esittää kolme skenaariota, joiden väliltä Britannian muslimeiden on valittava. Ensimmäinen vaihtoehto on jatkaa kuten ennenkin. Tässä vaihtoehdossa getot kasvavat ja uhkana on rotujen välinen sota. Toinen vaihtoehto on, että muslimit, joko lähtevät Englannista vapaaehtoisesti tai heidät karkotetaan. Ja kolmas vaihtoehto, jota Husain itse luonnollisesti kannattaa on, että muslimit modernisoituvat, integroituvat ja elävät rauhassa muiden brittien kanssa.

Nämä ovat siis vaihtoehdot Husainin mukaan.

Ehkä Husain on oikeassa. Ehkä ei. Euroopan islamisaatiota koskevan keskustelun taustalla on jo pitkään kummitellut tuo ajatusta sisällissodasta, jossa viimeisenä keinonaan eurooppalaiset nousevat aseelliseen vastarintaan pelastaakseen länsimaisen sivilisaation muhamettilaisten ja heidän myötäjuoksijoinaan toimivien monikultturistien ikeestä.

Mutta noustakseen jotain vastaan ei riitä, että tietää mitä vastustaa, on tiedettävä myös minkä puolesta taistelee. Loppujen lopuksi islamin ongelmathan ovat aika selviä. Esimerkiksi se, että islam alistaa naisia on niin itsestään selvä, että pitää olla kirjaimellisesti sokea, jottei sitä näe.

Ja silti. Ainakaan minun nähdäkseni kukaan ei tee mitään. Enkä minkään tekemisellä nyt tarkoita rotujen välistä sotaa. Pelkästään sen sanominen ääneen, että me eurooppalaiset olemme valkoisia ihmisiä, joiden historia on Euroopassa ja niinpä tämä Eurooppa kuuluu meille, riittäisi näin alkuun.

Tietysti joukkoon mahtuu aina erinäköisiä ihmisiä ja vähemmistöjä. Ei erinäköisissä ihmisissä tai vähemmistöissä mitään vikaa ole, mutta ilman selvää enemmistöä yhteiskunta hajoaa etnisten ja uskonnollisten ryhmien tilkkutäkiksi. Ja koska toiset ryhmät ovat rikkaampia kuin toiset eriytyvät nuo etnisuskonnolliset ryhmät myös taloudellisesti toisistaan. Ja koska ryhmät ovat niin erilaisia ei oheneva keskiluokka, rautaporttiensa taakse eristäytyvistä rikkaista puhumattakaan, tunne yhteenkuuluvuutta köyhempien kanssa ja sen halu rahoittaa yhteiskunnan infrastruktuuria, kuten kouluja, poliisia, terveydenhuoltoa ja tieverkkoa murenee.

Ja samalla murenee yhteiskuntakin.

Eikä tässä vielä kaikki.

Vuonna 2018 kantasuomalaisten syntyvyys oli 1.2, vuonna 2019 se oli 1.15, koronapandemia todennäköisesti nosti sitä jonkin verran vuonna 2020, mutta jos otetaan lähtökohdaksi tuo vuoden 2019 luku, niin synnytysiässä olevat suomalaiset vähenevät kolmannekseen kahdessa sukupolvessa. Toisin sanoen nyt lapsia saavien ihmisten lastenlasten ikäluokka on yksi kolmasosa nykyisestä ikäluokasta. Ja tämä siis tilanteessa, jossa maahanmuuttoa on koko ajan lisää ja useiden maahanmuuttajaryhmien syntyvyys on kaksin tai jopa kolminkertainen suomalaisiin verrattuna.

Kuten olen ennenkin sanonut. Jos syntyvyys ei nouse Suomi lakkaa olemasta tämän vuosisadan loppuun mennessä.

Palatakseni vielä hetkeksi Husainin kirjaan, niin kaikki nuo Englannin getot, rinnakkaisyhteiskunnat ja muslimiyhteisöt ovat tulosta työperäisestä maahanmuutosta, jota jokseenkin kaikki, jotka tässä maassa ovat jotain haluavat koko ajan lisää. Mutta mitä Englannissa 1960- luvulla alkaneesta työperäisestä maahanmuutosta jäi käteen? Tehtaat suljettiin, moskeijat jäivät ja nyt kaikki maan taksikuskit ovat muslimeja ja tyttöjä polttomerkitään M kirjaimin.

Hyvältä näyttää.

Mikään tässä kirjoituksessa ei myöskään ole mikään salaisuus. Suomalaisten syntyvyysluvut löytyvät tilastokeskuksen sivuilta ja kaikki se mistä Husain kirjoittaa, getot, raiskaajajengit, naisten asema, pakistanilaisten vammaiset lapset ja valkoisten kokema rasismi ovat yleisesti tiedossa. Samoin kuin on yleisesti tiedossa sekin, että työperäinen maahanmuutto on johtanut muslimigettoihin niin Saksassa, Ranskassa kuin Englannissakin. Ja mitä Husainiin itseensä tulee, ei hän ole mikään hourupää, josta vain minä olen kuullut, vaan hän on Britanniassa arvostettu yhteiskunnallinen keskustelija, jonka kirjaa muun muassa Englannin entinen sisäministeri Sajid Javid on kehunut.

Ja silti. Kaikki poliitikot ja intellektuellit käyttäytyvät kuin mitään ei olisi tapahtunut. Aivan kuin mitään virheitä, joista me voimme ottaa oppia, ei olisi koskaan tehtykään. Esimerkiksi valtiovarainministerimme Annika Saarikko kertoi heinäkuussa, että haluaa Suomeen reilusti lisää työperäistä maahanmuuttoa. Samaa haluaa kuulemma myös kokoomus. Ja toisin kuin keskusta, kokoomus on Suomen suurin puolue, jota kaikki kauniit ja älykkäät kuulemma äänestävät.

Tämäkö on meidän johtajiemme innostava visio tulevaisuudesta? Tuottaa tänne ulkomaalaisia hoitajia vaihtamaan vanhuuteen kuolevien vanhusten vaippoja, jotta nuoremmat sukupolvet voivat lasten tekemisen sijaa keskittyä katsomaan Netflixiä.

No. Niinhän sitä sanotaan. Sivilisaatiot eivät kuole. Ne tekevät itsemurhan.

Annika Saarikon ajatuksista vielä sen verran, että hänen mietteitään lukiessani mieleeni muistui vanha alivaltiosihteerin sketsi, jossa toimittaja raportoi eduskunnan ulkopuolella järjestetystä mielenosoituksesta. Mielenosoituksessa tyytymättömät kansanedustajat osoittivat raivoisasti mieltään ja vaativat, että kansa pitää vaihtaa. Sketsi oli tehty muistaakseni joskus 90- luvulla ja silloin se tuntui hulvattoman hauskalta.

No. Enää se ei tunnu hauskalta ollenkaan.

Avainsanat: Blogi/podcast


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini