Kuuntele podcastina

Ala-aste ajoistani minulle on jäänyt mieleen, kuinka kurittomia minä ja kaverini koulussa olimme. Me koettelimme jatkuvasti opettajaamme, nähdäksemme kuinka lepsu hän on ja kuinka paljon vapauksia häneltä oli mahdollista lypsää. Me koettelimme opettajamme hermoja syömällä karkkia, pulisemalla, ampumalla kumilenkkejä, myöhästelemällä tunneilta, piirtelemällä pulpettiin, lukemalla sarjakuvia, pitämällä jalkoja pöydällä ja tekemällä kaikkea muuta hölmöä, jota lapsilla on tapana tehdä. 

Ala-aste ajoistani minulle on jäänyt mieleen, kuinka kurittomia minä ja kaverini koulussa olimme. Me koettelimme jatkuvasti opettajaamme, nähdäksemme kuinka lepsu hän on ja kuinka paljon vapauksia häneltä oli mahdollista lypsää. Me koettelimme opettajamme hermoja syömällä karkkia, pulisemalla, ampumalla kumilenkkejä, myöhästelemällä tunneilta, piirtelemällä pulpettiin, lukemalla sarjakuvia, pitämällä jalkoja pöydällä ja tekemällä kaikkea muuta hölmöä, jota lapsilla on tapana tehdä. 

Näin jälkeenpäin ajatellen kyse oli siitä, että me testasimme opettajan meille asettamia rajoja ja hänen kykyään valvoa noiden rajojen kunnioittamista. Minulla oli ala-asteella kuusi eri luokanopettajaa ja opettajat, jotka saivat meidät kuriin, olivat sellaisia, joita me kunnioitimme ja opettajat, jotka eivät saaneet meitä kuriin, olivat niitä, joita emme kunnioittaneet.

Eikä tuo auktoriteettien uhmaaminen suinkaan rajoitu vain koulumaailmaan, vaan auktoriteettien uhmaaminen jatkuu läpi elämän ja tuo vastakkainasettelu, jossa vallanpitäjät asettavat rajat sopivalle käytökselle ja jossa yksittäiset ihmiset tai ihmisryhmät tahallaan ylittävät nuo rajat koetellakseen vallanpitäjien auktoriteettia on ikuinen. Tässä vastakkainasettelussa on hyvä huomata, että todellista valtaa ei välttämättä käytä opettaja tai muu henkilö, joka muodollisesti toimii auktoriteettina, vaan todellinen valta on sillä, joka kykenee asettamaan ne rajat, joita ihmiset eivät uskalla ylittää.

Jos historiaa tarkastellaan kapinana vallanpitäjiä ja heidän auktoriteettiaan vastaan, niin 1960- luvulla alkaneesta kulttuurivallankumouksesta lähtien ne, jotka me olemme kuvitelleet auktoriteeteiksi ja vallanpitäjiksi ovat antaneet periksi jokseenkin kaikille mahdollisille vaatimuksille. 

Me ajattelemme usein, että yhteiskunnan instituutiot, kuten ministeriöt, virastot, poliisi, puolustusvoimat, kirkko, koulu ja suuryritykset ovat luonteeltaan konservatiivisia ja että niitä johtavat lihavat sikaria polttelevat miehet, jotka kerääntyvät viikonloppuisin pursiseuralle juomaan konjakkia ja kertomaan rasistisia vitsejä. Ja juuri siksi, että yhteiskunnan rakenteiden uskotaan olevan kaavoihinsa kangistuneita ja konservatiivisia tarvitaan nuorison kapinaa, vapaata rakkautta, hippejä, protestilauluja, punkkia, mielenosoituksia, elokapinaa, transvestiitteja, Voima lehteä, Emma Karia, kannabiksen laillistamista ja muuta vapauttavaa liikehdintää, jotta nuo lihavat konservatiivit eivät kuristaisi koko yhteiskuntaa kuoliaaksi omalla ahdasmielisellä vanhoillisuudellaan.

Esimerkkinä tästä vapauden ja vanhoillisuuden välisestä kamppailusta olkoon 1960- luvulla voimassa ollut laki, jonka mukaan siviilipalvelukseen yllyttäminen oli rikos. Kun opiskelin sosiologiaa Lapin yliopistossa, kertoi professorimme, että ainoan kerran elämässään hän rikkoi lakia, kun osana jotakin protestia tuleva professorimme oli yllyttänyt toista miestä siviilipalvelukseen. Protestin tarkoitus oli näyttää, kuinka älytöntä on, että siviilipalvelukseen yllyttäminen on rikos. Ja mainittujen protestien seurauksena siviilipalvelukseen yllyttäminen poistettiinkin rikoslain koodistosta, joka olikin varmaan ihan järkevää. 

Oleellista tuossa tapauksessa kuitenkin on, että vallanpitäjät olivat vetäneet rajan sopivan ja sopimattoman käyttäytymisen välille ja kun yksittäiset kansalaiset ylittivät tuon rajan, heitä ei työnnetty takaisin, vaan vallanpitäjät antoivat periksi ja tuo sopivan ja sopimattoman käytöksen välinen raja siirrettiin jonnekin kauemmaksi, jossa se ei häiritsisi sen ylittäneitä kansalaisia. 

Rajojen siirtely ei kuitenkaan johda mihinkään vapauden onnelaan tai pysyvään anarkiaan, vaan se johtaa, vain rajojen siirtämiseen johonkin toiseen paikkaan. Hyvä esimerkki noista uusista rajoista on viimeisen kolmenkymmen vuoden aikana muuttunut suhtautuminen homoseksuaalisuuteen. Vielä 1990- luvun alussa myönteistä suhtautumista homoseksuaalisuuteen pidettiin paheksuttavana, kun taas nykyään negatiivista suhtautumista homoseksuaalisuuteen pidetään paheksuttavana. Kyse ei siis ole siitä, että meistä olisi tullut vapaampia siinä mielessä, että kukin saa suhtautua homouteen kuten haluaa, vaan kyse on siitä, että raja, jonka ylittämällä mielipiteesi tai käytöksesi muuttuu paheksuttavaksi on siirretty toisaalle. Toisin sanoen. Raja, jota sinä et saa ylittää on ikuinen ja se mikä muuttuu, on rajan sijainti.

Käytännössä se muutos, joka 1960- luvulla on alkanut ja jonka tulosta sekä sallivammat asenteet niin siviilipalvelukseen, kuin seksuaalivähemmistöihinkin ovat, on individualismin lisääntyminen. Jokseenkin kaikki rajat, joita noiden sikaria polttelevien möhömahojen tai Raamattua heiluttelevien uskovaisten on oletettu vartioivan, ovat olleet sellaisia, jotka ovat pyrkineet saamaan yksittäiset ihmiset toimimaan, ei omien mielihalujensa, vaan ulkopuolelta annettujen sääntöjen mukaan. On esimerkiksi ajateltu, että siviilipalvelus tai siihen yllyttäminen on väärin, koska miehen velvollisuus on puolustaa maataan ja että homoseksuaalisuus on väärin, koska miehen kuuluu tuntea vetoa naisiin, mennä naimisiin ja hankkia lapsia. 

Tosiasia onkin, että vanhat torjuvasti homoseksuaalisuuteen ja siviilipalvelukseen suhtautuvat asenteet tekivät elämästä hankalampaa, niin homoille kuin siviilipalvelusmiehillekin. Asenteiden ja lainsäädännön muuttumista sallivammaksi, niin homoutta kuin siviilipalvelustakin kohtaan onkin perusteltu juuri sillä, että nuo muutokset helpottavat homojen ja siviilipalvelusmiesten elämää ja saavat heidät tasa-arvoisempaan asemaan muiden kansalaisten kanssa. 

Se mikä keskustelussa usein unohtuu, on että yksittäisen ihmisen lisäksi asioita voidaan katsoa myös yhteiskunnan kannalta.

Siviilipalveluksen muuttuminen ihmisten silmissä hyväksyttävämmäksi on varmasti ollut hyväksi siviilipalvelusmiehille, mutta voiko joku väittää, että siviilipalvelun muuttuminen hyväksyttävämmäksi vaihtoehdoksi on ollut hyväksi Suomen turvallisuudelle. Miksi se olisi? Siviilipalveluksen muuttuminen normaaliksi ja hyväksyttäväksi herättää armeijan käyneissä kysymyksen siitä, miksi minun pitäisi mennä rintamalle kuolemaan, jos naapurinkaan ei tarvitse? Varsinkin, jos naapurin siviilipalveluksen katsotaan olevan yhtä arvokas kontribuutio yhteiskunnalle, kuin minun suorittamani armeijakin. Ja mitä tasa-arvoiseen avioliittolakiin ja muuhun sen sellaisiin tulee, niin en oikein usko, että kaikkien mahdollisten ja mahdottomien seksuaalisuuden, taikka sen puutteen, muotojen juhliminen on omiaan nostamaan suomalaisten syntyvyyttä.

Ja alhainen syntyvyys, sekä väestöpyramidin kääntyminen päälaelleen on pääasiallinen syy, yhdessä liian suuren julkisen sektorin kanssa, huoltosuhteen heikkenemiselle ja valtion jatkuvalle velkaantumiselle.

Jos naimisiin menossa ja perheen perustamisessa ei ole mitään ihmeellistä taikka parempaa kuin muissa parisuhteiden muodoissa ja jos mikä tahansa miehistä, naisista tai kissoista ja koirista koostuva konklaavi voi olla perhe, niin perhe instituutiona kärsii inflaation. 

Nyrkkisääntönä voidaan sanoan, että mitä individualistisemmaksi yhteiskunta muuttuu ja mitä tärkeämmän roolin oma mukavuus ja omat tunteet yhteiskunnassa saavat, sitä vähemmän tärkeältä alkaa perheen perustaminen ja lasten hankinta vaikuttaa. Sillä kun sinusta tulee vanhempi, sinun pitää lakata elämästä itseäsi varten ja alkaa keskittyä lapsiisi. Ja jos sinä elät kulttuurissa, joka sanoo, että tärkeintä maailmassa ovat sinun tunteesi, sinun seksuaalisuutesi ja sinun subjektiiviset kokemuksesi, niin mitä järkeä on hankkia liuta lapsia, jotka eivät ole lainkaan kiinnostuneita sinun subjektiivisista kokemuksistasi?

Jos siirrytään perhe-elämästä takaisin yhteiskunnan tasolle, niin individualismin keskeisyys kulttuurissamme heijastuu poliittiseen päätöksentekoon ja poliitikkojen tekemiin arvovalintoihin monella tavalla. Jonkinlaista individualismin huipentumaa edustaa luultavasti hallituksen valmistelema translaki ja Sanna Marin onkin perustellut translain uudistamista sanomalla, että vanha translaki on yksi Suomen suurimmista ihmisoikeusongelmista.   

Uuden lain tarkoitus on ilmeisesti korjata Suomen ihmisoikeus ongelmat ja pääministeri kertoi, että uudessa laissa lääketieteelliset hoidot erotetaan juridisesta sukupuolesta. Kalevan kirjoittaman jutun mukaan: ”Sukupuolen voisi hakemuksesta korjata täysi-ikäinen henkilö, joka esittää perustellun selvityksen siitä, että kokee pysyvästi kuuluvansa vahvistettavaan sukupuoleen.”

Toisin sanoen, sinä et ole nainen, jos sinulla on vagina, vaan sinä olet nainen, jos sinusta tuntuu, että olet nainen. Taas yksi voitto individualismille yhteiskunnan asettamista säännöistä, vai mitä. Vai onko tämä sittenkin hulluuden voitto terveestä järjestä? Tai kuten amerikkalainen toimittaja Matt Walsh on asian esittänyt, jos nainen ja mies, eivät ole biologisia määritelmiä ja joku sanoo, että tuntee olevansa nainen? Niin mitä hän oikein tuntee olevansa? 

Tarkoitukseni ei ole tässä paasata trans asioista, yhtäältä siksi, että olen kirjoittanut niistä ennenkin ja toisaalta siksi, että koko asia on niin ilmeisen kajahtanut. Todettakoon nyt kuitenkin, että ihmiset, joiden subjektiiviset kokemukset poikkeavat ratkaisevasti objektiivisesta todellisuudesta eivät ole vähemmistö, jonka oikeuksia tulee puolustaa, he ovat hulluja, joita pitää auttaa.

Tämän kirjoituksen kannalta merkityksellistä on, että individualismin korostaminen, joka alkoi siviilipalvelukseen yllyttämisen kriminalisoinnin poistosta johtaa lainsäädäntöön, jonka mukaan ihmisten subjektiiviset kokemukset tai mielipiteet muuttuvat tärkeämmäksi kuin objektiivinen todellisuus. Oleellista on, että vaikka tässä kirjoituksessa mainituilla asioilla, siviilipalvelukseen yllyttämisellä, tasa-arvoisella avioliittolailla tai transgenderismillä ei ole mitään tekemistä keskenään, ne ovat kaikki individualismin voittoja yhteiskunnan vanhoista säännöistä ja normeista, joita kukaan ei ole enää puolustamassa. Mutta kuten jo aiemmin kirjoitin, ei vanhojen normien murtuminen, johda mihinkään absoluuttisen vapauden tai anarkian tilaan, vaan se johtaa uusiin arvoihin, normeihin ja rajoihin, joiden ylittämistä todelliset vallanpitäjät vahtivat yhtä tarkkaan kuin ennenkin. 

Esimerkiksi Sanna Marin voi vaikuttaa monista raikkaalta tuulahdukselta perinteisesti miesten hallitsemien hallintorakennusten tunkkaisilla käytävillä, mutta ei hän mikään raikas tuulahdus ole. Marin on todellisuudessa taitava poliitikko, joka johtaa niin historian velkaisinta hallitusta kuin 80 000 hengen pride kulkuettakin läpi pääkaupungin katujen samalla, kun media syö hänen kädestään ja kirjoittaa kuinka kaunis mekko pääministerillä on päällään. Ei Marin tietenkään yksin ole vastuussa Suomen velkaantumisesta, eikä hän 1960- luvulla alkanutta individualismin aaltoa ole luonut, mutta hän osaa ratsastaa taitavasti sen harjalla ja tehtailla translain kaltaisia lakialoitteita, jotka ovat sisällöllisesti suoraan hullujen huoneelta, ilman että kukaan osaa tai uskaltaa tällaisia lakeja vastustaa. 

Eikä individualismia uskalleta vastustaa siitä yksinkertaisesta syystä, että sillä ei ole enää vastustajia. Sillä ei individualismin voittokulku johdu konservatiivien hetkellisestä heikkoudesta tai edes Marinin kaltaisten poliitikkojen taitavuudesta, vaan siitä, että mitään konservatiiveja ei ole enää olemassakaan. Ellei sellaiseksi sitten lasketa Helsingin kokoomuslaista pormestaria Juhana Vartiaista, joka heilutteli sateenkaari lippua Twitteriin lataamallaan videolla ja kertoi kuulijoilleen, että ”we walk with pride”. 

Tai jos asian haluaa ilmaista toisella tavalla, kukaan ei tule laittamaan luokan vallanneita lapsia kuriin, yksinkertaisesti siksi, että opettaja on lähtenyt kotiin ja jäänyt eläkkeelle. 

Individualismin voittokulku ja kapina yhteiskunnan todellisia tai kuviteltuja rakenteita vastaan on jatkunut jo yli 50 vuotta, joka on niin pitkä aika, että kapina ja individualismin korostaminen ovat muuttuneet yhteiskunnan rakenteiksi. Eikä siinä. Ei individualismi itsessään paha asia ole, mutta jos katsotaan rakenteellisia ongelmia, kuten velkaantumista, alhaista syntyvyyttä ja käynnissä olevaa demografista muutosta, niin olisiko aivan hölmöä kysyä, voisiko noilla rakenteellisilla ongelmilla olla jotain tekemistä yhteiskunnan rakenteidenkin kanssa? 

Asiaa voi ajatella seuraavanlaisen vertauskuvan avulla. Yhteiskunta on kuin saari ja tilanteesta riippuen meidän kannattaa liikkua tuolla saarella eteen, taakse, oikealle tai vasemmalle. Mutta riippumatta siitä mihin suuntaan me liikumme, jos me menemme liian kauas, me putoamme mereen. Ja ainakin minusta tuntuu tällaisia translaki juttuja lukiessa ja Suomen syntyvyys lukuja katsellessa, että me olemme jo vyötäröä myöten vedessä.

Ja vaikka sinä olisit tästä analyysista toista mieltä, niin kenties yksimielisyys voidaan löytää siitä, että noiden ongelmien ratkaisemiseen tarvitaan jatkossa muutakin kuin uusi translaki ja juttuja pääministerin kauniista mekosta.