Pieniä tarinoita

Vaikka me kuolisimme...

Sunnuntai 2.10.2022 klo 19:27


…instituutioiden täytyy elää.

Lapin yliopisto, joka on Euroopan Unionin pohjoisin yliopisto, perustettiin vuonna 1979 nimellä Lapin korkeakoulu ja aluksi yliopisto tuotti vain opettajia ja lakimiehiä, kaiketi siksi, että molemmista oli Lapin perukoilla pulaa.

Lapin yliopiston perustaminen oli varmaan aivan järkevää 1970- luvun lopulla, jolloin nuoria oli paljon ja alati mutkistuva työelämä ja kasvava valtionhallinto tarvitsivat lisää juristeja, ja koululaitos tarvitsi uusia opettajia samalla vuosikymmenellä toteutetun peruskoulu-uudistuksen haasteisiin. Koulutettavia nuoriakin oli vielä 1970- luvun lopulla runsain mitoin, sillä esimerkiksi vuonna 1959 syntyneitä lapsia, jotka olivat Lapin korkeakoulun perustamisvuonna parhaassa yliopistoon meno iässä, oli yli 83 000.

Lapin yliopisto on erinomainen esimerkki instituutiosta, joka perustetaan tiettyä tarkoitusta varten tiettynä aikana, mutta joka jatkaa elämäänsä sen jälkeenkin, kun olosuhteet, joissa se perustettiin, ovat lakanneet olemasta. Ja suurin muutos, jonka Lapin yliopisto joutuu kohtaamaan, on demografinen. Esimerkiksi sinä vuonna, kun minä synnyin ja Lapin yliopisto perustettiin, Suomessa syntyi yli 63 000 lasta, mutta viime vuonna lapsia syntyi enää reilut 49 000.

Koska syntyneitä lapsia on nyt 14 000 vähemmän kuin yliopiston perustamisvuonna tarkoittaa tämä, että nuo 2021 syntyneet tarvitsevat 14 000 päivähoito, koulu ja opiskelupaikkaa vähemmän, kuin vuonna 1979 syntyneet. Ja kun korkeakoulut joutuvat kilpailemaan opiskelijoista, ovat vahvoilla luultavasti parhaat ja keskeisimmät, kuten Helsingin yliopisto ja Aalto yliopisto ja heikoimmilla Lapin ja Joensuun kaltaiset periferia yliopistot.

Mutta tarkoittaako tämä Suomen väestösuhteissa tapahtuva muutos, että Lapin yliopisto laittaa jonain päivänä yksinkertaisesti lapun luukulle, kun sillä ei ole enää opiskelijoita, joita opettaa? Ei tietenkään tarkoita. Riippumatta siitä, mikä on Suomen intressi koulutuspalveluiden tuottamisen suhteen, Lapin yliopiston ja Rovaniemen kaupungin intressi on jatkaa yliopiston olemassaoloa. Sillä yliopiston lopettaminen olisi todennäköisesti kuolinisku koko 60 000 asukkaan Rovaniemelle. Lapin yliopistossa on opiskelijoita ja henkilökuntaa yli 5 000 henkeä, joista valtava enemmistö on nuoria. Ja suurin osa noista nuorista saa valtion maksamaa opinto- ja asumistukea, jotka he käyttävät, niin paikallisiin palveluihin kuin asumiseenkin, jonka lisäksi huomattava osa noista nuorista käy töissä Rovaniemellä tai muualla Lapissa. Jos yliopisto suljettaisiin kaupunki menettäisi yhdellä iskulla lähes 10 % väestöstään, sekä miljoonien eurojen epäsuorat tulonsiirrot. Puhumattakaan nuorten joukkopaon aiheuttamasta näivettävästä vaikutuksesta kaupungin kulttuuri- ja talouselämälle.

Niinpä riippumatta siitä, miksi Lapin yliopisto aikanaan perustettiin, on siitä itsestään tullut elintärkeä tekijä koko Rovaniemelle, jota on ylläpidettävä riippumatta siitä, tarvitaanko Suomessa enää samaa määrää opettajia, lakimiehiä tai kaltaisiani sosiologeja, kuin ennen. Ja jos kotimaisia opiskelijoita ei enää löydy, niin Lapin yliopisto ja Rovaniemen kaupunki alkavat luultavasti etsiä ratkaisua opiskelijapulaan, sieltä mistä ratkaisua etsitään kaikkiin muihinkin puliin, eli maamme rajojen ulkopuolelta.

Ihmiset, jotka ovat huolissaan maahanmuutosta tai Euroopan tummenemisesta ajattelevat usein, että gettoutuminen ja muut maahanmuuton ongelmat tapahtuvat suurissa kaupungeissa, kuten Helsingissä tai Turussa ja että isossa kuvassa Eurooppa muuttuu afrikkalaisemmaksi ja islamilaisemmaksi etelästä pohjoiseen. Jossain määrin tämä saattaa pitääkin paikkansa, mutta koska instituutiot, kuten kaupungit, korkeakoulut ja virastot haluavat kaikki jatkaa omaa olemassaoloaan ja niillä kaikilla on yhteinen ongelma, eli ihmisten puute, etsivät ne kaikki ratkaisua tuohon ongelmaan ja syytä olemassaololleen samalla lailla ja haalivat ihmisiä virastojensa, kaupunkiensa ja korkeakoulujensa täytteeksi, sieltä mistä ihmisiä saa, eli käytännössä Afrikasta ja Aasiasta.

Pitkässä juoksussa kyse ei siis ole siitä, että Helsingin Kontula tai Vantaan Hakunila gettoutuvat ja muuttuvat suomalaisille vieraiksi ja sinä voit paeta tuota vierautta muuttamalla Rovaniemelle tai johonkin Käpykylään. Vaan myös Rovaniemi ja Käpykylät muuttuvat vähitellen meille vieraiksi, kun Rovaniemi ja Käpykylät alkavat tuottaa ulkomailta pakolaisia ja opiskelijoita, joko saadakseen tulonsiirtoja valtiolta, kuten on laita pakolaiskeskusten ja niiden rahoituksen kanssa tai pitääkseen yllä noissa kylissä ja kaupungeissa sijaitsevia instituutioita, kuten esimerkiksi Lapin yliopistoa.

Tarkoitukseni ei ole tässä arvostella sen kummemmin Rovaniemeä, lappilaisia tai Lapin yliopistoa. Olen asunut Rovaniemellä ja opiskellut tuossa yliopistossa ja päästyäni yli meitä helsinkiläisiä vaivaavasta nurkkapatriotismista, viihdyin Rovaniemellä oikein hyvin. Ja jos joku perhettä perustava nyt kysyisi minulta, kannattaako hänen asettua Rovaniemelle vai Helsinkiin, niin neuvoisin häntä asettumaan Rovaniemelle.

Mutta koska olen asunut Rovaniemellä, tiedän myös, ettei Rovaniemikään ole mikään konservatiivinen Junttila, jossa farkkutakkeihin pukeutuneet viiksivallut kerääntyvät pillurallin päätteeksi nakkikioskille hakkaamaan kaupungin ainoan neekerin. Eivätkä rovaniemeläiset perheet ole sen kummempia kuin missään muuallakaan, vaan sama lapsettomuuden ja yhden tai kahden lapsen normi, joka takaa suomalaisten sukupuuton etelän isoissa kaupungeissa, on vallalla myös napapiirillä.

Kuten sanottu, tarkoitukseni ei ole arvostella Rovaniemeä tai Lapin yliopistoa. Päinvastoin minä pidän Rovaniemestä. Mutta toisaalta, pidän minä Suomestakin, mutta en minä pidä Suomesta, siksi, että täällä on niin ihanat instituutiot tai siksi, että minulla olisi jokin mystinen yhteys tähän maahan. Vaan minulla on yhteys tähän maahan ja sen instituutioihin siksi, että tämä on se maa, jossa suomalaiset asuvat. Ja kun nuo ihmiset vaihtuvat toisiin ihmisiin, joiden kieltä en puhu ja joiden tapoja en ymmärrä, minä menetän tuon yhteyden tähän maahan ja sen instituutioihin ja tämä maa lakkaa olemasta minun maani.

Toisin kuin usein kuvitellaan, sillä miksi suomalaiset vaihdetaan toisiin ihmisiin, ei loppujen lopuksi ole kauheasti väliä. Eli toisin sanoen, ei sillä ole niin väliä, tulevatko maahanmuuttajat tänne töihin, opiskelemaan, sotaa pakoon tai perheen yhdistämisen seurauksena. Vaan väliä on sillä, että kun noita maahanmuuttajia on tarpeeksi paljon ja he ovat tarpeeksi erilaisia, tämä maa lakkaa olemasta meidän suomalaisten maa.

Jos asiasta haluaa yksinkertaisen esimerkin, niin aivan niin kuin koti on jokin fyysinen tila, joka täytetään kodin tunteella, niin kotimaa on paikka, joka täytetään kotimaan tunteella. Jos olet joskus käynyt entisessä kodissasi, joka on myyty tai vuokrattu eteenpäin, tiedät mitä tarkoitan. Kun koti on annettu pois, ei se enää tunnu kodilta, koska siellä asuvat nyt toiset ihmiset, jotka ovat sisustaneet, sen omalla tavallaan, ripustaneet seinillä omia taulujaan ja täyttäneet keittiön omilla tuoksuillaan. Ja jos uudet asukkaat pilaavat vanhan kotisi, sinä et välitä siitä enää, koska kodin tunne on tuosta fyysisesti tilasta kadonnut etkä sinä ole valmis entistä kotiasi enää korjaamaan, yksinkertaisesti siksi, että se ei ole enää sinun kotisi.

Ja sillä, että kotimaa annetaan pois, on kaikenlaisia seurauksia. Se luultavasti tarkoittaa muun muassa, että tulevaisuudessa suomalaistenkin isänmaallisuus vähenee, koska suomalaisetkaan eivät jaksa välittää maasta, jota he eivät enää koe omakseen. Tästä puolestaan seuraa, että yhä suurempi osa suomalaisista alkaa suhtautua lainsäädäntöön yhä välinpitämättömämmin, yksinkertaiseksi siksi, että he eivät koe noita lakeja omakseen, koska eivät enää koe sitä maata omakseen, joka nuo lait on säätänyt. Ja lainkuuliaisuus tai niin kuin englanniksi sanotaan, rule of law, on yksi keskeisimmistä seikoista, joka erottaa Suomen kaltaiset kehittyneet maat niistä hieman vähemmän kehittyneistä.

Mutta, jos palataan kehitysmaista instituutioihin, niin tämä instituutioiden muutos ja niiden miehittäminen vierailla ihmisillä tuli mieleeni, kun luin Iltalehden jutun Peter Vesterbackasta, joka on perustanut yrityksen paikkaamaan Suomen nuorisopulaa. Yrityksen kunnianhimoinen tarkoitus onkin tuottaa Suomeen vuosittain 15 000 ulkomaalaista lukiolaista. Vesterbackan, joka tuli alun perin tunnetuksi Angry Birdsin keulahahmona, bisnes idea on järjestää maksullisia suomen kielen kursseja tuleville opiskelijoille ja yhtiö on tänä vuonna tuottanutkin jo ensimmäiset opiskelijat Uzbekistanista ja Vietnamista Suomeen ja muun muassa entinen pääministeri Matti Vanhanen on hehkuttanut Vesterbackan hanketta. Eivätkä Vesterbacka ja Vanhanen ole ideoineen suinkaan yksin, vaan saman jutun mukaan, jo nyt puolet Sallan ja Posion lukioiden opiskelijoista on hankittu Venäjältä, paikkaamaan kuntien omaa nuorisopulaa.

Vesterbackan mukaan kyseessä ovat isot rahat ja vaikka toiminta on toistaiseksi ollut pientä, tavoittelee yhtiö jatkossa kymmenien miljoonien eurojen liikevaihtoa.

Kymmenien miljoonien? Onhan se toki paljon rahaa, mutta juttua lukiessa minulle tuli ensimmäisenä mieleen Juice Leskisen kappale Aamun maa, jossa Leskinen runoilee seuraavaa.

Niin katsoi hän kummissaan, nyt oikeaan ja vasempaan, se tuho viihtyi täällä yön, mut kahdensadan vuoden työn se kerralla sai perseelleen, vei viimeisenkin linnakkeen. Niin huokeasti myytiin maa, voi onnetonta ostajaa.”

No. Voi tietysti olla, että kaikki tämä kritiikki on vain minun pessimismiäni ja maailman Vesterbackat ja Matti Vanhaset ovat oikeassa ja minä väärässä. Mutta olivat Vesterbackat ja Vanhaset mainospuheissaan kuinka vakuuttavia tahansa, en voi välttyä tunteelta, että halussamme antaa tämä maa ja sen instituutiot uzbekeille, venäläisille ja vietnamilaisille on jotain täysin perverssiä. Sillä, niin kuin olen monta kertaa ennenkin sanonut. Kun sinä annat jotain pois, se jokin ei ole enää sinun, etkä sinä saa enää päättää mitä sillä tehdään.

Avainsanat: Blogi/podcast


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini