Pieniä tarinoita

Ystävämme Lähi-idästä

Sunnuntai 22.1.2023 klo 20:10


Alan Salehzadeh, joka on Lähi-idän ja geopolitiikan asiantuntija Twiittasi 30.12 seuraavaa:

 

”Pääkaupunkiseudulla on runsaasti maahanmuuttajia. Isoilla kunnallisilla työnantajilla pitäisi olla velvollisuus työllistää tietty määrä maahanmuuttajia. Ei voi olla niin että kaikki opettajat, asiantuntijat, rehtorit yms aina ovat 100% suomalaisia kun meillä on täällä ½"

Ja

”Vielä täsmennän että eurooppalaiset ja länsimaalaiset maahanmuuttajat kyllä työllistyvät, mutta jos olet Lähi-idästä, Afrikasta tai sinulla on musliminimi, olet kakkosluokan kansalainen. Vaikka sinulla olisi mikä tutkinto, pätevyys ja osaaminen.”

Ja

”Puhutaan kielitaidosta. Mamut oppivat kieltä hyvin. Mutta kuka opettaisi kantasuomalaisille kommunikaatiota, innostamista, sosiaalisia taitoja, käytöstapoja? Mikseivät nämä ole vaatimuksina missään?”

Ja

”Pikku maa jossa ahdasmielisesti haukutaan joka päivä maahanmuuttajia siksi etteivät ole töissä mutta hyvin rasistisesti annetaan työpaikkoja vain "omille". Sanon suu suppuun kaikille, jotka vaativat mamuja töihin.”

Ja

”25 vuoden jälkeen sanoisin näin: Suomi on rasistinen maa. Tunnen ihmisiä jotka hakeneet kymmeniä asiantuntija- ja opettajaduuneja, täyttäneet kaikki vaatimukset, kokeneita, kielitaitoisia, silti eivät päässeet duuniin koska ovat mamuja. Varmasti ½”

Toinen maahanmuuttaja, jonka edesottamuksia olen jonkin verran seurannut on Hassan Blasim. Blasim on irakilainen kirjailija ja elokuvaohjaaja, joka pakeni kotimaastaan Suomeen vuonna 2004, jouduttuaan työnsä takia vaikeuksiin Irakissa. Blasimin viimeisin romaani on nimeltään Kelloja ja Vieraita, joka jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisen osan nimi on Eliaksen seikkailut ISIS-Maassa, joka kertoo pienen Elias pojan kokemuksista kokin apupoikana irakilaisessa kirkossa, joka on muutettu ISIS:in tukikohdaksi. Kirjan toisen osan nimi on puolestaan Sololand, joka kertoo kovasti kirjailijaa muistuttavan pakolaisen tarinan Sololandissa, eli Suomessa.

Kirjan ensimmäisen osan kerronnassa on aiheen rankkuudesta huolimatta, tai ehkä juuri sen takia, tiettyä keveyttä ja tarina soljuu luontevasti eteenpäin.

Kirjan toinen osa on sekin hyvin kirjoitettu, mutta kepeys on kerronnasta kadonnut. Sololandin ansio onkin lähinnä siinä, kuinka osuvasti se kuvaa sitä vihaa ja katkeruutta, jota monet maahanmuuttajat Suomea kohtaan varmasti tuntevat. Kirjan lopuksi tarinan sankari, joka käy töissä, puhuu hyvää suomea ja on saanut kansalaisuuden, joutuu rasistipariskunnan uhriksi. Nainen, jolla on mielenterveydellisiä ongelmia, houkuttelee irakilaiset miehet asunnolleen syömään, jossa hänen väkivaltaisen miesystävänsä on tarkoitus pelotella irakilaisia kostoksi paikkakunnalla tehdystä raiskauksesta. Huumehoureinen miesystävä ryntää lopulta taloon ja ampuu kaksi miehistä kuoliaaksi. Tarinan kertoja onnistuu saamaan aseen hyökkääjältä ja ampuu tämän. Nainen syyttää kuitenkin sankariamme raiskauksesta ja hän joutuu syyttömänä vankilaan.

Kirjasta voisi lainata vaikka mitä, mutta lainaan tähän kirjan viimeisiltä sivuilta pari kohtaa, koska kirjan lopussa kirjailija luultavasti haluaa kiteyttää sanomansa.

Mutta todellisuudessa nuo hyvinvoinnin ja kulutushysterian lapset ovat itse tämän planeetan todelliset ja vaarallisimmat vitsausparvet. Eivätkä vain tällä hetkellä vaan koko ihmiskunnan historian valossa. Heidän teknologioilleen, tehtailleen, itsekkyydelleen ja pakkomielteilleen eivät riitä mitkään luonnonvarat tässä maailmassa, joka on lopen uupunut heidän teollistumiseensa ja vuosisatoja kestäneeseen kulutusjuhlaansa. Valkoisten ylisirkkojen nälkä ei laantuisi, vaikka maapalloja olisi kymmenen kappaletta.

Ja kahdelta viimeiseltä sivulta vielä kirjan lopetus.

Pakenet kuolemaa. Saat selkääsi rajalla. Sinua parjataan rasistisissa lehdissä. Lapsesi ruumista analysoidaan televisiossa. Menneisyyttäsi ja tulevaisuuttasi käsitellään kokouksissa. Hukkumiskuolemastasi maalataan tauluja. Sinut museoidaan ja sitten annetaan aplodit. Kun hakkaamisesi päätetään lopettaa sinua vastaan perustetaan armeijan yksikkö… …Uusnatsit solvaavat sinua ja polttavat talosi. Fasistit kurottavat hartioiltasi parlamenttiin… …Sinulta riisutaan ihmisyys älykkäissä ja veitsenterävissä keskusteluissa… …He odottavat löytävänsä tragediastasi oman ihmisyytensä. He ottavat sinut paratiisiinsa ja ruoskivat yötä päivää, koska pelkäävät pelon ja toivon loistetta silmissäsi… …Tuotat lapsia heidän paratiisiinsa ja elät vanhaksi. Kuolet.

Se mikä tällaisissa kirjoituksissa on niin häkellyttävää, on ristiriita sen välillä, mitä Lähi-idästä tulleet maahanmuuttajat sanovat ja mitä maahanmuuton puolestapuhujat heistä sanovat.

Kun maahanmuuttajat hyökkäsivät poliisia ja palomiehiä vastaan Berliinissä uudenvuodenaattona Reuters kirjoitti mellakoiden kirvoittamasta keskustelusta hyvin neutraalin jutun, jossa kerrottiin muun muassa, että integraatio on kaksisuuntainen tie ja että Saksa tarvitsee lisää maahanmuuttajia. Saksaan Iranista lapsena paennut kirjailija Behzad Karim Khani kirjoitti sen sijaan Berliner Zeitungissa, että aika on hänen kaltaistensa maahanmuuttajien puolella, koska saksalaiset kuolevat pois ja maahanmuuttajat perivät Saksan.

Meillä Suomessa taas YLE:n kolumnisti Juuso Joona kirjoittaa, että: ”Meillä on joukko ihmisiä, jotka ovat tottuneet työntekoon, mutta eivät pääse tekemään töitä. Turvapaikanhakijat tai tilapäistä suojelua saavat passivoitetaan heti Suomeen saavuttuaan ja tainnutetaan tylsyydellä.”

Suomalaisista hän puolestaan kertoo: ”Me suomalaiset olemme monesti liian mukavuudenhaluisia, että haluaisimme työskennellä, jos on muitakin vaihtoehtoja, etenkään fyysisesti kuormittavassa työssä ulkona." 

Milan Jaff, joka on yksi näistä työtä pelkäämättömistä maahanmuuttajista, kertoo musiikkivideollaan, että on työnteon sijaan tottunut ampumaan ja omistaa Helsingin. Musiikillisten harrastustensa lisäksi Jaff on sosiopaatti ja rikollinen, joka johti Kurdish Mafia nimistä rikollisjärjestöä Helsingissä. Eikä herra Jaff ole suinkaan mikään poikkeuksen poikkeus, vaan maahanmuuttajien, käsittääkseni juuri Lähi-idästä tulleiden maahanmuuttajien katujengit, ovat ilmestyneet Helsingin kaduille. Jossa ne pakenevat tylsyydestä, johon pahat suomalaiset ovat heidät ”tainnuttaneet” ryöstelemällä ihmisiä ja nöyryyttämällä noita ”mukavuudenhaluisia” suomalaisia nuoria, joiden nöyryytykset he sitten jakavat sosiaalisessa mediassa heidän luokkakaveriensakin katseltavaksi.

Tarkoitukseni ei ole tässä väittää, että kirjoituksen alun Salehzadeh olisi sama kuin Milan Jaff. Ei Alan Salehzadeh ole mikään hullu rikollinen, joka väijyy uhrejaan kaupungin varjoisilla kujilla. Päinvastoin, hän on täydellisesti integroitunut Suomeen, hänellä on ranskalais-suomalainen vaimo, hän jakaa kuvia itsestään vasta kädessä saunan terassilla hymyilemässä, hän kritisoi ahkerasti Iranin johtoa, Turkin presidenttiä sekä muslimifundamentalisteja kautta Lähi-idän, on varmasti älykäs, sivistynyt ja arvoiltaan todellinen liberaali. Ja silti. Hänen mielestään suomalaiset ovat rasisteja, Suomi on rasistinen maa ja puolet viroista pitää antaa maahanmuuttajille.

Me elämme hyvin kummallisessa maailmassa, jossa etenkin Lähi-idästä tulleet maahanmuuttajat voivat sanoa mitä hyvänsä ja käyttäytyä miten tahansa, eikä se aiheuta länsimaisissa yhteiskunnissa mitään toimenpiteitä. Aivan kuin me olisimme täysin kuuroja ja sokeita maahanmuuton todellisuudelle ja sille mitä Lähi-idästä tulleet maahanmuuttajat meille todella kertovat.

Esimerkiksi Hassan Blasimin Sololand on silkkaa vihaa Suomea kohtaan. Ja miten me reagoimme tähän vihaan? Suomen kuvalehti kirjoitti muistaakseni kirja-arviossaan, että Blasim antaa suomalaisten kuulla kunniansa rasismista. ”Ansaitusti.” Jos olen ihan rehellinen, niin en minä tällaista ansaitse. No. Oli minun ansioitteni kanssa niin tai näin, niin herra kirjailija ei kuitenkaan ole jäänyt tässä maassa, jossa ”uusnatsit polttavat sinun talosi ja fasistit kurottavat hartioiltasi parlamenttiin”, täysin yksin, vaan seuraavat valkoisten ylisirkkojen instituutiot ovat tukeneet Blasimin kulttuuriharrastusta: Koneen säätiö, Taiteen edistämiskeskus, Valtion kirjallisuustoimikunta, Alfred Kordelinin säätiö, Suomen kulttuurirahasto, Kirjallisuuden vientikeskus, WSOY ja Suomen elokuvasäätiö.

Hyvin menee, mutta menköön.

Jos kaikista näistä jutuista haluaa tehdä jonkinlaisen yhteenvedon, niin näyttää siltä, että Lähi-idästä tulleet maahanmuuttajat eivät pidä meistä, jonka voi päätellä esimerkiksi siitä, että he kertovat sen meille, niin Twiiteilla, kirjoilla, kuin polttopulloillakin.

Parempi kysymys lieneekin, miksi virallinen tarina näistä ihmisistä on niin toisenlainen, kuin se mitä nämä ihmiset itse sanovat. Toisaalta tähän kysymykseen lienee vastauksena meidän oma ideologiamme, josta olen kirjoittanut aiemmin. Ja varmaan onkin niin, että monet länsimaalaiset ovat joko monikulttuurisen ideologian sokaisemia tai yksinkertaisesti hyväuskoisia. Mutta luulen, että on joukossa niitäkin, jotka eivät halua maahanmuuttajia siksi, että pitäisivät heistä. Vaan yksinkertaisesti siksi, että he pitävät meistä vielä vähemmän.

Avainsanat: Blogi/podcast


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini