Pieniä tarinoita
Liberalismi ja suvaitsevaisuusKeskiviikko 10.5.2023 klo 18.20 YLE:n nettisivuilla oli jokin aika sitten juttu parrakkaasta transvestiitista nimeltä Jalmari, joka taistelee binääriä vastaan omalla tyylillään. Taisteluun kuuluu, että Jalmari pukeutuu samanlaisiin vaatteisiin kuin äitinsä ja hengailee kaupungilla ottamassa itsestään selfieitä. Aikamme eetos tuntuu olevan, että yksilöiden tulee saada tehdä mitä he haluavat, kunhan heidän tekonsa eivät vahingoita toisia ihmisiä tai rajaa heidän mahdollisuuksiaan tehdä mitä he vuorostaan haluavat tehdä. Tällaisella ajattelutavalla on karkeasti ottaen kahdenlaisia kannattajia. Oikeistolaisia, jotka kutsuvat itseään usein liberaaleiksi tai klassisiksi liberaaleiksi ja vasemmistolaisia, joita kutsutaan tavallisesti suvaitsevaisiksi. Ei liberalismissa tai suvaitsevaisuudessa sinänsä mitään pahaa ole, mutta ne muuttuvat ongelmallisiksi samoin kuin kaikki muutkin ideat tai ideologiat, kun ne menevät liian pitkälle. Ja sekä liberalismi, että suvaitsevaisuus alkavat mennä liian pitkälle, jos ne eivät ota huomioon, että me ihmiset olemme laumaeläimiä ja me reagoimme siihen mitä muut ihmiset tekevät, vaikkeivat heidän tekonsa suoraan meitä vahingoittaisikaan. Ajatellaan esimerkiksi, että 10 lasta kokoontuu leikkimään hippaa pihalle. Piha on aidattu ja sääntönä on, että pihan ulkopuolelle ei saa mennä. Jonkin ajan kuluttua yksi lapsista avaa portin, kävelee ulos ja sanoo, että minä en halua leikkiä hippaa ja jättää portin auki. Jos sinä olet joskus leikkinyt tällaista leikkiä tai katsonut lasten sitä leikkivän, sinä tiedät mitä tapahtuu. Yhden lapsen lähteminen ja portin avaaminen, johtaa siihen, että kohta joku muukin kävelee portista ulos poimimaan kukkia tai potkimaan palloa ja hippaleikin taika murtuu ja se menettää kiinnostavuutensa sen leikkijöille. Portin avaaminen ja yhden lapsen lähteminen pois leikistä ei vahingoita muita lapsia, eikä estä heitä leikkimästä hippaa. Mutta koska leikki perustuu siihen yhteisesti jaettuun kuvitelmaan, että porttia ei saa avata, eikä pihalta saa poistua, niin portin avaava ja siitä ulos kävelevä lapsi murtaa leikin lumouksen kaikilta lapsilta. Oleellista hippaleikki esimerkissä on, että leikki on mahdollinen vain niin kauan kuin kaikki sitoutuvat sen sääntöihin. 10 leikkivää lasta muodostavat leikin kudelman, joka synnyttää eräänlaisen pienoismaailman, jota lapset pitävät yllä noudattamalla pienoismaailman sääntöjä ja kun yksi lapsista lakkaa toimimasta pienoismaailman säännöillä tuo leikkimaailman kudelma repeää ja leikin lumous murtuu. Tällaisia esimerkkejä lasten leikeistä allegoriana aikuisten maailmalle ei haluta ottaa tosissaan, koska me ajattelemme usein, että lasten leikit ovat vain leikkejä ja aikuisten maailma on se todellinen ja oikea maailma, joka on jotenkin perustavanlaatuisesti erilainen kuin lasten leikit. Uskallan kuitenkin väittää, että meidän aikuisten maailmammekin on monella tavalla yhtä fiktiivinen kuin lasten hippaleikin. Erona vain on, että aikuisten leikeistä ei enää pääse pois. Meillä on tapana ajatella, että kasvaessamme me unohdamme leikkien viattoman maailmaan ja siirrymme tähän aikuisten kovaan todellisuuteen, mutta jos asiaa katsoo hieman toisella tavalla, niin ne asiat, joihin me uskomme ja joiden varaan meidän maailmamme rakentuu, kuten raha tai talous ovat samanlaista fiktiota kuin hippaleikin säännötkin ja niistä tekee todellisia vain se, että me olemme sitoutuneet uskomaan, että erivärisillä paperilappusilla tai bittiavaruudessa siirtyvillä numeroilla on jotain todellista arvoa. Ja jos asiaa hetken ajattelee, niin huomaa, että eivät raha tai talous ole yhtään sen todellisempia kuin hippaleikkikään, sillä ei hippaleikkiä, rahaa eikä taloutta ole olemassa meidän ulkopuolellamme, jossain mystisessä luonnontilassa, josta me voisimme ne löytää, vaan kaikki nuo asiat ovat todellisia vain koska me uskomme niiden olevan todellisia, eli ne ovat sosiaalisia konstruktioita. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole sanoa, että raha tai talous eivät ole todellisia, koska ne ovat sosiaalisia konstruktioita, vaan tarkoitukseni on sanoa, että ne ovat todellisia, vaikka ne ovatkin sosiaalisia konstruktioita. Ja jos et usko noiden sosiaalisten konstruktioiden todellisuuteen, niin koeta elää loppuvuosi ilman rahaa ja taloutta ja katso mitä tapahtuu. Mutta, jos palaamme takaisin liberalismiin ja suvaitsevaisuuteen, niin niiden ongelma on, että ne typistävät kysymyksen, siitä onko teko oikea vai väärä kysymykseksi siitä vahingoittaako tuo teko jotain toista ihmistä suoraan, vaikka vähintään yhtä tärkeää on kysyä, miten tuo teko vaikuttaa siihen todellisuuden kudelmaan, joka syntyy yksilöiden välisissä suhteissa. Sillä juuri nuo yksilöiden väliset suhteet sääntöineen ja tapoineen tekevät niin hippaleikistä kuin rahasta ja taloudestakin todellisia. Tai hieman toisella tavalla sanottuna, nuo yksilöiden väliset suhteet, ovat hippaleikki, raha tai talous. Sillä kukaan yksittäinen ihminen ei voi leikkii hippaa, rahaa tai taloutta, vaan kaikki nuo asiat ovat olemassa, vain koska tarpeeksi moni ihminen käyttäytyy kuin ne olisivat olemassa. Esimerkiksi leikkiäkseen mahdollisimman hyvin hippaa tulee lasten olla varmoja siitä, että hippaleikin sääntöjä kunnioitetaan ja jo yhden lapsen poistuminen leikistä, varsinkin sellaisen lapsen, joka nauttii suosiota muiden keskuudessa riittää luomaan epävarmuuden tunteen, joka saa leikin loppumaan. Yhteiskunta on loppujen lopuksi vain aikuisten versio lasten hippaleikistä sääntöineen ja rajoineen. Ja aivan samalla tavalla, kuin hippaleikin taika murtuu, jos lapset lakkaavat noudattamasta leikin sääntöjä, niin samalla tavalla meidän yhteiskuntamme taika murtuu, kun me lakkaamme noudattamasta sen sääntöjä. Jos noista aikuisten leikeistä haluaa ottaa yksittäisen esimerkin, niin se leikki, jota miehet ja naiset leikkivät ja jonka taika on murtunut, on nimeltään perhe. Sillä vaikka miehet ja naiset ovat biologisia olentoja, jotka ovat olemassa sosiaalisista konstruktioista huolimatta, niin perhe ei ole biologiaa, vaan perhe on sosiaalinen konstruktio, joka syntyy ihmisten välisissä suhteissa, joita määrittävät tietyt säännöt, tavat ja käytännöt. Meidän yhteiskuntamme ja perheidemme hajoaminen ei kuitenkaan ole yhtä viaton tapahtuma, kuin lasten hippaleikin päättyminen, vaan kirjoituksen alussa mainitun jutun, ja monien muiden sen kaltaisten, joissa pyritään hämärtämään käsitystämme miehistä ja naisista tai purkamaan raja suomalaisten ja ulkomaalaisten väliltä, tarkoitus on nimenomaan rikkoa vallitsevia sääntöjä ja juhlia rumuutta kauneuden sijaan. Meidän kai pitäisi leikkiä olevamme niin suvaitsevaisia, että mekkoihin pukeutuneet miehet eivät meitä häiritse, mutta tosiasia on, että juttu parrakkaassa transvestiitista mekkoineen on vastenmielinen ja sen kirjoittajat tietävät, että se on vastenmielinen. Ja jos tällainen analyysi tuntuu ylilyönniltä, niin ei jutun Jalmari ole mikään syntisen kaunis mies, vaan hän on tavallisen näköinen mies, joka keikistelee mekossa ja näyttää siksi rumalta ja tätä rumuutta ja tällaista seksuaalisuutta juttu haluaa juhlia. Sillä seksuaalisuudesta jutussa tietysti on kyse ja Jalmari on ilmeisesti niitä miehiä, joka kokee seksuaalista mielihyvää pukeutuessaan naisten vaatteisiin ja jonka kiihottumista luultavasti lisää, että häntä katsellaan. Tai niin kuin Jalmari itse asian ilmaisee. ”En ole kokenut väkivaltaa, mutta aistin katseet”. Ja tuo katseiden aistiminen on ilmeisesti hänen mielihalujensa lähde. Tarkoitukseni ei ole sen kummemmin arvostella Jalmaria, tarkoitukseni on analysoida yhteiskuntaa, mutta todetaan nyt kuitenkin, että olisi toivottavaa, että ihmiset pitäisivät sukupuolielämänsä yksityiskohdat omana tietonaan, eivätkä teeskentelisi, että heidän seksileikkinsä ovat jotain mystistä taistelua ”binääriä vastaan”. Liberaalit ja suvaitsevaiset ovatkin väärässä, jos he uskovat, että maksimaalisen vapaa yhteiskunta tuottaa maksimaalisen määrän onnea. Ei se tuota, se mitä se tuottaa on maksimaalinen määrä Jalmareita ja hämmentyneitä nuoria, joista kasvaa hämmentyneitä aikuisia, joiden on yhä vaikeampi elää normaalia elämää, tai edes kapinoida sitä vastaan, yksinkertaisesti siksi, että he eivät enää tiedä mitä se normaali elämä on. Eivät yleisradion jutut maailman Jalmareista tietenkään mitään maailmanloppua ennusta, mutta ne ennustavat meidän loppuamme. Sillä niin tärkeitä kuin vapaus, suvaitsevaisuus ja liberalismi ovatkin, ne eivät ole se voima, joka pitää yhteiskunnan koossa, vaan koossapitävä voima ovat nuo ihmisten väliset suhteet, tavat, säännöt ja käsitykset oikeasta ja väärästä. Ja kun nuo tavat ja säännöt lähtevät purkautumaan, purkautuu niiden mukana pikkuhiljaa koko yhteiskuntakin. Jos palaamme vielä hetkeksi takasin lasten leikkeihin, niin suomalainen yhteiskunta, kuten muutkin länsimaat, on hieman samanlaisessa tilanteessa kuin pihalla hippaa leikkivät lapset portin auettua. Leikki ei ole vielä loppunut, mutta sen taika on jo murtumassa ja kaikki voivat sen aistia. Pihalla vallitsee hämmennys, lapset ovat jonkin uuden kynnyksellä ja epäselvää on vain mitä tuo uusi oikein tarkoittaa. |
Avainsanat: Blogi/podcast |