Kuuntele podcastina

Hyvinvointivaltiota, jonka tulevaisuudesta muistetaan aika ajoin olla huolissaan, alettiin toden teolla rakentamaan toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa, jossa poliittiset, taloudelliset, väestölliset ja teknologiset realiteetit olivat hyvin toisenlaisia kuin tänään.

Hyvinvointivaltiota, jonka tulevaisuudesta muistetaan aika ajoin olla huolissaan, alettiin toden teolla rakentamaan toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa, jossa poliittiset, taloudelliset, väestölliset ja teknologiset realiteetit olivat hyvin toisenlaisia kuin tänään.

Euroopan Unionia ei ollut, mutta Neuvostoliitto oli. Yhteistä valuuttaa tai vapaita rahamarkkinoita ei ollut, vaan päinvastoin rahamarkkinat olivat tiukasti säädellyt, niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Väestö oli sodan tuhoista huolimatta pääosin nuorta, vanhuksia oli vähän ja suurin osa ihmisistä oli tottunut kovaan työhön ja paljon nykyistä ankarampiin olosuhteisiin. Teollisuus oli luonteeltaan modernia, eikä postmodernia ja sitä hallitsivat suhteellisen työvoimavaltaiset suuret teollisuuslaitokset, tehtaat, laivanvarustamot ja sahat. Internettiä ei ollut vielä keksitty, eikä meneillään oleva informaatioteknologian vallankumous ollut vielä alkanut.

Hyvinvointivaltion rakentaminen jatkui erilaisista vastoinkäymisistä, kuten seitsemänkymmentäluvun taantumasta, maaseudun autioitumisesta ja Ruotsin siirtolaisuudesta huolimatta keskeytyksettä aina 1990- luvun alun suureen lamaan.

90- luvun lamaa voidaan pitää murroskohtana, jossa Suomi muuttui yhdenlaisesta maasta toisenlaiseksi. Lama oli ensimmäinen kerta Suomen historiassa, jossa vastaus köyhyyteen ei ollut tehdä kovasti töitä, poimia mustikoita, muuttaa maasta taikka lähteä merille tai kerjuulle, vaan vastaus köyhyyteen oli jonottaa erilaisissa virastoissa täyttämässä kaavakkeita, joiden merkitys ei ollut aina selvä niiden vastaanottajillekaan. Toisin sanoen, suuri lama oli ensimmäinen kerta, jolloin vastuu kansalaisten toimeentulosta siirtyi yksilöiltä yhteiskunnalle ja kun tuohon vastuun siirtoon totuttiin, alettiin yhteiskuntaa pitää laajemminkin vastuullisena kansalaistensa taloudellisesta toimeentulosta.

Tietysti voidaan sanoa, että tätähän sosialistit ovat aina halunneet, mutta tosiasia on, että ennen 90- luvun lamaa ihmisten toimeentulo riippui heistä itsestään ja lama oli ensimmäinen kerta Suomen historiassa, jolloin sadat tuhannet aikuiset, sekä heidän sadat tuhannet lapsensa muuttuivat yhteiskunnan eläteiksi. Ja laman jälkeen, toisin kuin sitä ennen alettiin pitämään selviönä, että yhteiskunnan on taattava jäsenilleen tietynlainen elintaso, riippumatta siitä mitä nuo jäsenet tekevät tai tekevätkö mitään.

Kukaan ei tietenkään ollut suunnitellut tätä muutosta, eikä muutos ollut helppo, vaan työttömyysturvan, sekä muiden sosiaalietuuksien hakeminen oli monille äärimmäisen nöyryyttävää. Eivätkä työttömät olleet suinkaan laman ainoita kärsijöitä, vaan monien vaikeuksiin ajautuneiden yrittäjien tilanne oli vielä työttömiäkin lohduttomampi, eikä monilla velkaantuneilla yrittäjillä ollut edes teoriassa mahdollisuuksia nousta taloudellisesti jaloilleen ja velkojen mahdottomat korkokulut ajoivat ihmisiä itsemurhiin, sekä katkeruuteen kaikkia ja kaikkea kohtaan.  

Nykytilan kannalta oleellista 1990- luvun lamassa on, että siinä meille syntyi rakenteellista työttömyyttä ja syrjäytyneiden alaluokka, jonka ei oletetakaan tekevän mitään, sekä käsitys siitä, että meillä kaikilla on oikeus tietynlaiseen toimeentuloon ja yhteiskunnan velvollisuus on tuo toimeentulo meille turvata.

Kommunismin lennettyä historian roskakoriin 90- luvun alussa uuden vasemmiston poliittisen agendan ovatkin pitkälti muodostaneet erilaiset oikeudet, 2000- luvulla erityisesti vähemmistöjen oikeudet, joita on keksitty koko ajan lisää ja joiden puolustamisessa varsinkin vasemmiston älymystösiipi on kunnostautunut.  

Viimeaikaisena esimerkkinä noista oikeuksista toimikoon hallituksen taannoinen kyvyttömyys sulkea itäraja, vaikka Venäjä työnsi rajalle laittomia siirtolaisia hakemaan Suomesta turvapaikkaa. Rajaa ei saatu kiinni, koska lain mukaan raja täytyi nimenomaan pitää auki, jotta ihmiset voivat hakea siellä turvapaikkaa. Kaikki tämä on tietysti täysin absurdia ja linjauksen tehnyttä apulaisoikeuskansleri Puumalaista syytettiin pelisilmän puutteesta, mutta jos ollaan rehellisiä, niin ei Puumalainen meidän itsetuhoisasta lainsäädännöstämme tai poliitikkojemme selkärangattomuudesta ole vastuussa.

Tuosta selkärangattomuudesta sen verran, että samat ihmiset, jotka nyt haluavat sulkea rajan, kuten Petteri Orpo ja Jari Tervo, pitivät rajan sulkijoita vuonna 2015 rasisteina tai Tervon tapaan paskasakkina ja valkoisena roskaväkenä. Omasta mielestäni meidän ei ukrainalaisia lukuun ottamatta pitäisi ottaa turvapaikanhakijoita mistään ilmansuunnasta, mutta Jarilta ja Petteriltä voisi kysyä. Kummasta maasta tulee todennäköisemmin oikeita turvapaikanhakijoita. Vuoden 2023 Venäjältä vai vuoden 2015 Ruotsista?

Jos näiden ihmisten toimintaa ja mielipiteitä ohjaa jokin moraali tai logiikka, niin minulta se on ainakin jäänyt huomaamatta.

Mutta, palatakseni 90- luvun laman laajempiin vaikutuksiin, niin se protestanttinen työetiikka, jota kuvataan Täällä pohjan tähden alla trilogiassa tai sosiologi Matti Kortteisen työelämä tutkimuksessa Kunnian kenttä hävisi, koska sille ei ollut enää modernissa hyvinvointivaltiossa käyttöä.

Laman myötä Suomessa alkoi myös toisenlainen henkinen murros, jossa kaikkia suomalaisia yhdistänyt kansallisuusaate alkoi toden teolla murentua. Perinteisen kansallismielisen ajattelun mukaan ihminen oli oman kansakuntansa jäsen ja hänen oli työskenneltävä tuon kansakunnan, eli jonkin itseään suuremman asian hyväksi. Lama Suomi kuitenkin opetti kansalaisille, että heidän ei tullut työskennellä tai olla aloitteellisia, vaan yhä useammasta tuli KELA:N tai sosiaalitoimen asiakkaita, joilla oli yhä enenemässä määrin oikeuksia ja yhä vähemmän velvollisuuksia itseään taikka isänmaataan kohtaan.

Vielä 1990- luvun alkuun saakka Suomi oli rodullisesti homogeeninen kansallisvaltio, jossa kaikille oli selvää, että suomalaiset olivat oma etninen ryhmänsä, jolla oli tietynlainen historia, kieli ja kulttuuri. Ja ajatus siitä, että afrikkalaiset tai aasialaiset edustaisivat jotain suomalaisuuden arkkityyppiä, niin kuin useissa mainoksissa nykyään näkee, oli vielä 90- luvulla täysin mahdoton.

Väestön homogeenisuudesta puolestaan seurasi, että tavat, historia, kokemukset ja arvot olivat suurimmalla osalla ihmisistä jokseenkin samanlaisia ja tekivät Suomesta maan, jossa, vieraidenkin ihmisten käytös oli ennalta arvattavaa. Ihmisten samankaltaisuus ja käytöksen ennakoitavuus merkitsi luottamusta ihmisten välillä, joka tarkoitti, että ihmiset eivät vain voineet olettaa kansaihmistensä käyttäytyvän kunnolla, vaan ennen kaikkea se merkitsi, että ihmisillä oli yhteinen käsitys siitä, mitä tuo kunnolla käyttäytyminen tarkoitti.

Kansallisuusaatteen rapautuessa tuo homogeeninen väestö on kuitenkin siirtymässä historian hämärään yhtäältä maahanmuuton ja toisaalta alhaisen syntyvyyden tähden.

Väestöllisesti me olemme jo siinä pisteessä, että puolet 35 vuotiaista suomalaismiehistä on lapsettomia, joka tarkoittaa nykyisen kaltaisen Suomen loppua. Tämä voi tuntua ylilyönniltä, mutta jos asiaa hetken ajattelet, niin ei ole olemassa yhteiskuntia, joissa puolet miehistä lakkaa lisääntymästä ja kaikki jatkuu, jotenkin mystisesti kuitenkin ennallaan.

Syy lapsettomuuteen ja vähälapsisuuteen ei myöskään ole mikään mysteeri, vaan kyse on yksinkertaisesti siitä, että ihmiset ovat mukavuudenhaluisia ja lapsista on kauheasti hommaa. Lisäksi 1990- luvulta lähtien on vahvistunut yksilöä ja yksilön oikeuksia korostava eetos, jonka mukaan elämän tarkoitus on tehdä mitä huvittaa, löytää oma juttunsa ja elää itseään varten. Tai niin kuin Foodoran taannoinen mainos asian ilmaisi. Koska minä haluan. Joka kelpaisi oikeastaan kaikkien länsimaiden kansalliseksi motoksi.

Jos historiaa halutaan tiivistää, niin toisen maailmansodan jälkeen ahkerat, isänmaalliset ja kovan elämän karaisemat suomalaiset rakensivat rikkaan ja hyvinvoivan maan. Se mitä me olemme edellisiltä sukupolvilta perineet, on tuo rikkaus, jonka me nykyiset sukupolvet haluamme nyt säilyttää. Mutta me emme enää pysty siihen, koska se ahkeruus ja isänmaallisuus, joka tuon maan rakentamisen mahdollisti, on kadonnut. Nyt jäljellä ovat vain mukavuudet, joista emme suostu luopumaan ja joiden säilyttämiseksi olemme valmiit myymään valtion omaisuuden, antamaan tämän maan ulkomaalaisille ja ottamaan loputtomasti lisää velkaa.

Jos tuota muutosta meidän suhteessamme vaurauteen ja isänmaallisuuteen halutaan kuvata runollisemmin, niin palataan takaisin Väinö Linnaan, jonka mainitsin aiemmin suomalaisen työetiikan kuvaajana. Väinö Linna, jota voi pitää Suomen kansalliskirjailijana oli aikanaan ikuistettu meidän omaan rahaamme, tarkemmin sanottuna 20 markan seteliin, johon oli Linnan kuvan lisäksi kirjoitettu Tuntemattoman sotilaan loppusanat.

”Hyväntahtoinen aurinko katseli heitä. Se ei missään tapauksessa ollut heille vihainen. Kenties tunsi jonkinlaista myötätuntoakin heitä kohtaan. Aika velikultia.”

Jotenkin kuvaavaa laman jälkeiselle maailmalle on, että kun nyt katson 20 € seteliä en voi olla huomaamatta, että se ei ole meidän oma rahamme, eikä siihen ole kirjoitettu mitään.

Annetaan vielä yksiesimerkki siitä menneestä maailmasta, johon entiset sukupolvet kasvoivat ja jota ei enää ole.

Minun setäni syntyi talvella 1942 Savonlinnassa ja hänen syntymänsä jälkeen pidettiin ristiäiset, johon setäni isoisä, siis minun isoukkini myös osallistui. Isoukki ei asunut Savonlinnassa, vaan vähän kauempana ja hän tuli ristiäisiin hiihtämällä 70 kilometriä. Isoukkini ei ollut himourheilija, jonka joka toinen sana oli magnesiumjauhe. Hän oli aivan tavallinen ihminen, muistaakseni kirvesmies tai puuseppä ja hän hiihti pojanpoikansa ristiäisiin 70 km. Tuohon aikaan tässä ei ollut mitään ihmeellistä, mutta jos kelaamme ajassa nykyhetkeen, niin oletko sinä hiihtänyt joskus 70 km? Kuinka monta ihmistä tunnet, jotka olisivat?

Hyvinvointivaltion rakensivat miehet, jotka hiihtivät 70 km ristiäisiin, heidän poikansa, kuten ukkini, jotka taistelivat talvi- ja jatkosodassa, sekä heidän poikansa, jotka joutuivat vertaamaan omia koettelemuksiaan, noiden edeltävien sukupolvien koettelemuksiin. Nyt nuo sukupolvet ovat, joko kuolleet tai harmaantuvat eläkkeellä ja jäljellä olemme me, joiden historiallinen muisti kantaa korkeintaan 30 vuoden päähän KELAn tiskillä koettuihin nöyryytyksiin, ei talvisodan pakkasiin tai poskettomaan raadantaan, jota esimerkiksi Kalle Päätalo kuvaa kirjoissaan.

Se mitä tulevaisuudessa tapahtuu, on, että Suomi hajoaa, koska suomalaiset eivät enää saa lapsia, vaan tuottavat maahan ihmisiä kaikilta maailman kolkilta, joilla ei ole mitään yhteistä keskenään. Ja kun se hajoaa ihmiset tulevat suhtautumaan siihen kahdella tavalla. Suurin osa ihmisistä yksinkertaisesti sopeutuu tuohon hajoamiseen. Ihmiset hyväksyvät sen, että illalla kaupunkien keskustat muuttuvat turvattomiksi, että on olemassa kaupunginosia, joihin ei ole turvallista mennä ja että islamia ei tule kritisoida, koska se on vaarallista. Yleisesti ottaen ihmiset ovat paljon parempia sopeutumaan kulloiseenkin ympäristöönsä kuin muuttamaan sitä.

Jos sinä haluat saada jotain aikaan, sinun tulee suhtautua asioihin toisella tavalla ja sinun tulee yrittää muuttaa maailmaa. Aloita vaikka itsestäsi, pysy kunnossa perusta perhe, hanki tietoa asioista ja sano mielipiteesi silloinkin, kun muut vaikenevat. Sillä, jos teknologinen vallankumous ei meitä pelasta, niin tulevaisuuden maailma tulee olemaan huonompi kuin nykyinen maailma ja silloin tarvitaan ihmisiä, jotka ovat valmiita toimimaan luodakseen taas jotain uutta ja parempaa.

Sillä kuten ennekin olen sanonut. Maailma muuttuu. Politiikka, talous, tiede ja väestö muuttuvat. Ja kun kaikki muuttuu, vastaus ongelmiin ei voi enää olla enemmän samaa kovemmalla intensiteetillä.