Kuuntele podcastina

Olen tänä vuonna osunut veikkauksissani oikeaan jo kaksi kertaa, joka on kaksi kertaa enemmän, kuin normaalina vuonna, joten veikataan tämän kirjoituksen lopussa lisää.

Olen tänä vuonna osunut veikkauksissani oikeaan jo kaksi kertaa, joka on kaksi kertaa enemmän, kuin normaalina vuonna, joten veikataan tämän kirjoituksen lopussa lisää.

Viimeisin oikea veikkaukseni oli laittaa 5 € Espanjan voitolle tämän vuotisissa jalkapallon EM- kisoissa ja sitä edellinen onnistunut veikkaukseni oli helmikuussa kirjoittamani blogi, jossa ennustin, että Joe Biden ei asetu ehdolla tämän vuoden presidentinvaaleissa. Eikä hän sitten asettunutkaan, johtuen presidentin heikkenevästä ymmärryksestä.

Sinänsä valtionpäämiesten seniiliydessä ei ole mitään uutta ja esimerkiksi meidän oma Kekkosemme, Neuvostoliiton Leonid Brezhnev ja monet muut johtajat ovat muuttuneet latvasta lahoiksi ollessaan vallankahvassa. Economist lehti arveli heinäkuun numerossaan, että muuan Nigerian presidenteistä olisi ehtinyt olla kuolleenakin kuusi kuukautta ennen kuin luopui vallasta.

Tietysti voidaan sanoa, että Amerikka ei ole Neuvostoliitto, Nigeria tai edes suomettuneisuuden ajan Suomi, vaan maailman johtava supervalta, joka herättää kysymyksiä Bidenin lähipiirin, sekä valkoisessa talossa päivystävien toimittajien etiikasta, joiden on täytynyt ymmärtää, ettei presidentti enää käy täysillä kierroksilla. Lähipiirin hiljaisuuden selittänee, että heidän oma asemansa on ollut riippuvainen Bidenista ja toimittajien hiljaisuuden eräänlainen keisarin uudet vaatteet ilmiö, jossa kukaan ei ole uskaltanut sanoa ääneen sitä, minkä olisi pitänyt olla itsestään selvää jo pitkään, eli että presidentti Biden ei ikänsä takia ole enää tehtäviensä tasalla.

Sadussa keisarin uusista vaatteista, kukaan ei sanonut, että keisari on alasti, koska räätälin mukaan fiksut ihmiset näkivät langan, josta vaatteet oli ommeltu ja tyhmät eivät sitä nähneet. Ja aivan samalla tavalla meidän sadussamme toimittajat olivat vakuuttaneet toisilleen, että fiksut ihmiset näkevät kuinka hyvässä kunnossa Joe Biden on, kun taas vain tyhmät näkevät hänen takeltelunsa merkkeinä dementiasta ja muista ikääntymiseen liittyvistä ongelmista. Ja aivan niin kuin sadussa, kun lapsi totesi keisarin olevan alasti, kaikki muutkin huomasivat sen. Tässä meidän sadussamme lapsen roolia veti kesäkuinen vaaliväittely, jossa Biden suli niin pahasti, ettei hänen älynsä heikkeneminen jäänyt kenellekään epäselväksi.

No. Kaikki edellä sanottu on tietysti itsestään selvää, ja sen ovat sanoneet monet muutkin.

En nyt lähde ennustamaan mitä tapahtuu, jos Donald Trump valitaan toista kertaa Yhdysvaltojen presidentiksi, mutta monet hänen vastustajistaan ovat varoittaneet, että Trumpin valinta on uhka demokratialle. Kuten sanottu, en tiedä, mitä tapahtuu, jos Trump valitaan uudelleen Amerikan presidentiksi, mutta sen tiedän, että hän oli jo kerran Amerikan presidentti, eikä se demokratia siihen loppunut. Trumpin kautta leimasi käytännössä kaksi tapahtumaa, joista toinen oli korona pandemia ja toinen kesän 2020 mellakat, jotka saivat alkunsa, kun musta narkomaani syystä tai toisesta kuoli pidätyksen yhteydessä. Koronasta ja kesän 2020 mellakoista voi tietysti olla mitä mieltä haluaa, mutta on yksinkertaisesti tosiasia, että Donald Trump ei keksinyt koronaa, eikä aloittanut noita mellakoita. Tietysti Trumpin kykenemättömyys tunnustaa tappiotaan vuoden 2020 vaaleissa oli skandaali, mutta skandaali oli sekin, että hänet yritettiin kammeta vallasta jo ennen vaaleja väittämällä, että Trump oli jonkinlainen Venäjän kätyri tai Putinin sylikoira.

Demokratioissa vallanpitäjät tulisi käsittääkseni vaihtaa vaaleilla, eikä keksityillä salaliittoteorioilla poliittisten vastustajien maanpetturuudesta. Yritykseen kammeta Trump pois presidentin virasta kesken kauden ja hänen omaan kyvyttömyyteensä hyväksyä tappiotaan voidaan lisätä vielä historiallisena anekdoottina Bill Clintonin tapaus, jossa republikaanit yrittivät pakottaa Clintonin luopumaan vallasta, koska hän ei myöntänyt olleensa sukupuoliyhteydessä Monica Lewinskyn kanssa ja näin ollen syyllistyi väärän valan vannomiseen.

Tarkoitukseni ei tässä ole sen kummemmin puolustella tai syytellä Trumpia taikka demokraatteja, vaan tarkoitukseni on sanoa, että Amerikan politiikassa peli näyttää olevan, sekä kovaa, että rumaa ja sellainen konsensushakuisuus, joka sitä kenties leimasi vielä kylmän sodan vuosina ja syyskuun 11 päivän terrori-iskujen jälkeen loistaa nyt poissaolollaan.

Oli Amerikan poliittisesta pelistä mitä mieltä tahansa, niin Amerikassa, kuten Euroopassakin on paljon ihmisiä, jotka ovat tyytymättömiä asioiden nykytilaan ja niin Ameriikoissa kuin rapakon tälläkin puolen, alkavat poliittiset liikkeet kanavoida tuota tyytymättömyyttä, kuten demokratiassa kuuluu tapahtuakin. Sellaisissa maissa, kuin Suomessa, Ruotsissa ja Saksassa tyytymättömyys kanavoituu uusien puolueiden, joita kutsutaan joko kansallismielisiksi tai populisteiksi, kuten perussuomalaisten, ruotsin demokraattien ja AFD:n kautta ja Amerikassa puolestaan republikaanien kautta, joka muuttuu yhä enemmän uusien eurooppalaisten kansallismielisten puolueiden kaltaiseksi.

Tuosta muutoksesta viimeisimpänä osoituksena on, J.D Vancen valinta Trumpin varapresidentti ehdokkaaksi. Trumpin toimintaa ei käsittääkseni ohjaa minkäänlainen ideologia tai filosofia, mutta Vance on perinteinen kansallismielinen, jonka motto vaikuttaa olevan koti, uskonto ja isänmaa.

Puoluekentän uusjako on ollut havaittavissa varsinkin Euroopassa jo pidemmän aikaa, josta viimeisin osoitus saatiin, sekä Ranskan, että Englannin parlamenttivaaleissa. Englannissa vaalit voitti työväenpuolue, mutta sitä huomattavampi muutos oli, että Nigel Faragen johtama Reformi puolue, joka voitaneen rinnastaa ruotsin demokraatteihin ja perussuomalaisiin, sai 5 paikkaa parlamenttiin, jonka lisäksi, useita itsenäisiä muslimiehdokkaita valittiin maan parlamenttiin. Kaiken kaikkiaan Britannian parlamentissa on nyt 25 muslimi kansanedustajaa, joista 18 kuuluu työväenpuolueeseen, neljä on itsenäisiä edustajia, kaksi on konservatiivi puolueessa ja yksi liberaalidemokraattien riveissä.

Jos itsenäisten muslimiehdokkaiden tai reformipuolueen menestys 5 kansanedustajalla tuntuu vaatimattomalta, niin on hyvä huomata, että reformipuolue sai vaaleissa yli neljä miljoonaa ääntä. Liberaalidemokraatit saivat puolestaan puolimiljoonaa ääntä vähemmän, mutta he saivat kuitenkin 72 kansanedustajaa, maan omituisen vaalijärjestelmän takia. Tuosta järjestelmästä vielä sen verran, että vaalit voittanut työväenpuolue sai parlamenttipaikoista 63 %, mutta äänistä vain 34 %.  

Ranskassakin käytiin vaalit, joissa mikään puolue ei saanut enemmistöä parlamenttiin. Vaalien lopullinen voittaja, oli useista puolueista koostunut vasemmistolainen Uusi kansanrintama, joka sai eniten ääniä. Yksittäisistä puolueista suosituin oli puolestaan kansallinen liittouma, joka kuuluu samaan tuoteperheeseen perussuomalaisten ja ruotsin demokraattien kanssa. Puolue sai hieman yli 8,7 miljoonaa ääntä.

Mielenkiintoisin seikka Ranskan vaaleissa oli kuitenkin se, ketä nuoret äänestivät, sillä mikäli nuorten äänestyskäyttäytyminen jatkuu edes suurin piirtein samanlaisena, voidaan siitä päätellä mihin suuntaan Eurooppa on poliittisesti menossa. Euronews esittikin arvion Ranskan vaalien ensimmäisen kierroksen äänestäjistä, joka on seuraavanlainen. 18–24 vuotiaista 48 % äänesti vasemmistoa ja 33 % kansallista liittoumaa ja sen liittolaisia. 25–34-vuotiaissa vasemmistoa äänesti 38 ja kansallista liittoumaa ystävineen 32 %. 35–69-vuotiaissa kansallinen liittouma oli suosituin puolue.

Toisin sanoen nuorten äänet jakautuvat vasemmiston ja kansallismielisten välillä ja koska Ranskassa on hyvin huomattava muslimivähemmistö, sekä paljon maahanmuuttajia Euroopan ulkopuolelta, jotka tukevat yleensä vasemmistoa, ovat kansallismieliset luultavasti varsinaisten rankalaisten nuorten keskuudessa yhtä suosittuja tai suositumpia kuin vasemmisto. Ja tämä puoluekentän jakautuminen kansallismieliseen oikeistoon ja erilaisten etnisten vähemmistöjen etuja ajavaan vasemmistoon on luultavasti aikamme merkittävin puoluepoliittinen ilmiö länsimaissa.

Vähemmistöjen kasvaessa vasemmiston agenda muuttuu todennäköisesti yhä enemmän erilaisten vähemmistöryhmien etujen puolustamiseksi ja sen koossapitäväksi voimaksi jää vihamielinen suhtautuminen valkoista, heteronormatiivista yhteiskuntaa kohtaan, jonka se kokee sortavan erilaisia rodullisia, uskonnollisia, etnisiä ja seksuaalisia vähemmistöjä ja joiden ongelmat, todelliset tai kuvitellut, selitetään tuon yhteiskunnan tekemisillä tai tekemättä jättämisillä.

Vasemmiston ongelma on, että pelkkä yhteinen vihollinen ei ole pitkässä juoksussa riittävä voima pitämään eri vähemmistöjä koossa, vaan uusi vasemmisto tarvitsee yhdistävän ideologian, jollaisena voi toimia esimerkiksi islam tai sitten eräänlainen etninen sosialismi, jossa eri vähemmistöjen etninen tausta saa yhä suuremman roolin. Demografisen muutoksen seurauksena, Euroopan alaluokka tummenee näet paljon keski- ja yläluokkaa nopeammin, joka voi antaa uuden vasemmiston luokkataistelulle samanlaisen rodullisen luonteen, joka sillä oli monissa entisissä siirtomaissa, niiden vapautuessa eurooppalaisten ylivallasta 1900- luvun toisella puoliskolla. Ja tällainen etninen sosialismi voi hyvinkin vakiinnuttaa asemansa uuden vasemmiston pääasiallisena ideologiana.

Mitä uuteen oikeistoon tai niin kutsuttuihin populisteihin tulee, niin esimerkiksi Britannian reformi puolueen johtaja Nigel Farage on sanonut, että ihonväri ei merkitse hänelle mitään. Ja samaa antirasistista sanomaa ovat toitottaneet kaikki muutkin uudet oikeistopuolueet viimeiset 15 vuotta. Farage ja muut uuden oikeiston johtajat voivat olla sanomisissaan vilpittömiä tai sitten he eivät ole, mutta oleellista uudessa oikeistossa on, että sen vastustajat näkevät sen rasistisena ja ksenofobisena liikkeenä. Ja koska ihmisten mielikuva uudesta oikeistosta on sellainen kuin se on, ei uusi oikeisto kykene houkuttelemaan etnisten vähemmistöjen edustajia taakseen. Ja jos rehellisiä ollaan, niin monet sen kannattajista, eivät etnisiä vähemmistöjä jäsenikseen haluakaan.

Niinpä uudesta oikeistosta muodostuu pikkuhiljaa valkoisten eurooppalaisten puolue ja vasemmistosta ei valkoisten puolue. Valkoisten puolueen yhdistävänä ideologiana on perinteinen kansallismielisyys ja sen tarjoamat myytit ja kokemus siitä, että tämä on meidän isiemme maa, sekä mahdollisesti kristinusko. Ei valkoisten ideologiaksi muodostuu todennäköisesti, edellä mainittu etninen sosialismi, jossa etuja pyritään kuppaamaan erilaisille etnisuskonnollisille ryhmittymille, sekä mahdollisesti islam, joka tarjoaa kannattajilleen, sekä yhteenkuuluvuutta, että jumalallisen oikeutuksen heidän tekemisilleen.

Tämä ei tarkoita, että tulevaisuuden oikeisto ja vasemmisto olisivat täysin värikoodattuja tai etteikö politiikassa olisi tilaa erilaisille liberaaleille tai uskontoon pohjautuville liikkeille, kuten kristillisdemokraatit. Eivät asiat tietenkään niin mustavalkoisia ole, mutta tämä on kuitenkin se suunta, johon länsimaiden poliittinen elämä näyttää kehittyvän, elleivät sitten teknologinen kehitys ja tekoäly muuta maailmaa joksikin aivan uudeksi, jossa varallisuudella, etnisyydellä ja uskonnoilla ei ole enää väliä.

Joku voi pitää tällaista ennustusta ylilyöntinä, mutta sen todellisena taustavoimana on demografinen muutos, joka käytännössä tarkoittaa, että tulevaisuuden Euroopassa, meitä eurooppalaisia on koko ajan vähemmän ja maahanmuuttajia ja heidän jälkeläisiään on enemmän. Ja koska meitä on vähemmän ja muita enemmän, on noilla muilla koko ajan vähemmän eurooppalaisia ympärillään, joiden tapoihin ja kulttuuriin nuo muut voisivat integroitua. Ja nuo muutkin haluavat, jonkun edustavan heitä politiikassa, joka puolestaan johtaa edellä kuvatun kaltaiseen poliittisten puolueiden polarisaatioon.

Paradoksaalista tässä kehityksessä on, että mitä alhaisempi on eurooppalaisten syntyvyys, sitä enemmän maahanmuuttoa halutaan, ja kun maahanmuuttajien suhteellinen osuus, jonkun maan väestöstä kasvaa, sitä vähemmän noilla maahanmuuttajilla on ympärillään eurooppalaisia, joiden tapoihin ja kulttuuriin he voivat integroitua.

Edellä kuvatun kaltainen kehitys ei tietenkään ole vääjäämätöntä, mutta sen pysäyttäminen vaatisi demografisen muutoksen pysäyttämistä, joka tarkoittaa, että eurooppalaisten pitäisi tehdä paljon enemmän lapsia ja maahanmuutto Euroopan ulkopuolelta tulisi käytännössä lopettaa. Koska lapsia ei kuitenkaan olla tekemässä, eikä maahanmuuttoa lopettamassa, niin uskallan ennustaa, että tämä on oleva Euroopan poliittisten liikkeiden suunta lähivuosikymmeninä.