Pieniä tarinoita

Hullu mies Huittisista

Perjantai 24.5.2019 klo 16:15


Voisi ajatella, että tämä on sairaskertomus tai jonkinlainen tilinteko, mutta ei se ole. Ei minulla ole mitään tunnontuskia. Miksi olisikaan? Me olimme silloin hulluja ja nyt voin jo paremmin.

 

Tulin hulluksi. Ei siihen mitään sen kummempaa syytä ollut. Luultavasti tein sen vain tekemisen puutteen vuoksi. Kukaan ei kuitenkaan kritisoinut minua päätöksestäni. Valintahan oli minun ja niin kuin Prisman mainoksessa sanottiin, meidän tuli tehdä omia juttujamme. Tai ainakin uskon, että siinä sanottiin niin, vaikka voi olla, että mainoksen tarkoitus oli saada meidät ostamaan sukkahousuja. Eikä siinä. Tulihan niitäkin sitten ostettua.

Ystävänikin kiinnostui hulluudestani ja puhuin hänet siihen mukaan. Hän oli juuri eronnut tyttöystävästään, jonka oli edellisenä vuonna suostutellut tekemään abortin. Vaikka ystäväni tietysti väitti, että päätös oli yhteinen. Ja mistä sen tietää, ehkä se olikin.

Tyttöystävä oli lihava ja ruma, sekä tupakoi liikaa, joten en usko maailman menettänee abortissa kovin paljon, joskin ystävä piti selvänä, että abortti on murha. Itseään hän piti kuitenkin tekoon syyttömänä, sillä valintahan on loppujen lopuksi aina naisen.

Hulluutemme oli lähinnä laiskottelua. Makailimme ruohokentällä Nekalassa ja joimme joskus kaljaa. Keskustelumme olivat useimmiten järjettömiä, niin kuin hulluille sopikin. Toinen sanoi jotain, yhden lauseen tai kertoi tarinan ja toinen reagoi siihen miten huvitti. Saatoin esimerkiksi pitää tunnin mittaisen monologin Rikoksesta ja rangaistuksesta, jonka jälkeen toverini totesi, että Suna on toisin päin anus ja jäi pohtimaan mitä se kertoo espoolaisista yleensä.

Ei minulla siihen ollut mitään sanomista. En minäkään ollut Dostojevskia lukenut.

Välillä kävimme kirjastossa, puhuimme liian kovalla äänellä ja kärsimme pakkoliikkeistä. Mitään diagnoosia ei tietenkään tehty. Se olisi ollut alentavaa, emmekä muutenkaan luottaneet lääkäreihin. Puhuimme paljon tuulesta ja sateesta, kuinka ne kovertavat urat jopa mahtavaan kallioon. Puhuimme myös tuonpuoleisesta ja välillä minäkin uskoin, aivan vilpittömästi, että tämä elämä ei olisi kaiken loppu. Uskoni kesti useimmiten vain sekunteja. Mutta millaisia sekunteja ne olivatkaan!

Ystäväni kehitti pakkomielteen perunalastuihin ja naapuruston lapset alkoivat kutsua häntä sipsimieheksi. Olin ystävälleni salaa kateellinen hänen saamastaan huomiosta.

Lopulta teimme päätöksen. Se oli ystäväni idea tai kenties meidän molempien? Minä en ollut aivan varma, vaikka yritinkin esittää sellaista. Ystävälläni oli täti, joka oli vanhuuttaan hapertunut ja pantu laitokseen odottamaan tuonpuoleista. Tädillä oli vanha 1920- luvulla rakennettu omakotitalo Härmälässä. Ystäväni kävi leikkaamassa siellä ruohoa ja hoitamassa puutarhaa. Paikka oli minullekin tuttu ja olin istunut useita tunteja pihakeinussa syöden pihapuun makeita omenoita ystäväni aherrusta katsellen. Paikka oli kaunis ja tuntui tarkoitukseemme ihanteelliselta. Puutarha oli rehevä, talossa rauhallinen tunnelma, avarat huoneet, jykevät varmuutta henkivät huonekalut ja kellarissa puulämmitteinen sauna.

Kun olimme päässeet asuntoon keskustelimme vakavasti, vaikka olikin vaikea olla hymyilemättä. – Te olette hieno ihminen, minä sanoin. – Niin olen, ystäväni vastasi. – En ole kuitenkaan aivan varma mistä se johtuu, hän jatkoi. Sillä en ole saavuttanut elämässäni mitään. – Vain tuulen, minä sanoin. – Niin. Tuulen joka puhaltaa pääni sisällä ilman suuntaa ja päämäärää. – Ne ovat kuin ajatuksia. – Ne ovat ajatuksia, mutta ne eivät ole tulleet lihaksi. – Silloin ne ovat harmittomia, eivätkä vahingoita ketään. – Eivät edes minua itseäni. – Niin, sanoin hymyillen ja nostin teekupin välissäni olevalta pöydältä.

– Meidän täytyy päästää ne vapaaksi. – Niin. Se on ainoa mahdollisuus. Vesi, tuuli ja lämpötilanvaihteluiden ikuisuus. Vaikutus, joka ei koskaan lakkaa. – Me olemme osa sitä, osa suurta kokonaisuutta. – Mutta millainen osa? – On vain yksi tapa ottaa selvää. Olimme pitkään hiljaa ja ystäväni katsoi minua alta kulmien. – Oletko sinä varma tästä? hän kysyi ja kosketti kädellään välissämme olevaa revolveria. – Ehdottoman. Olen antanut sille jo periksi, se on kovertanut urat kalloni sisälle, mitään ei ole enää tehtävissä.

Ystäväni otti revolverin pöydältä ja tarkasti, että rullassa oli panoksia. Hän pyöritteli asetta kädessään ja huokaisi. – No. Kaipa minä olen sitten ensimmäinen. Ystäväni painoi aseen ohimolleen ja sanoi. – On jo aika antaa tuulten puhaltaa. 

Pelästyin laukauksen ääntä ja laskin teekupin tärisevistä käsistäni. Kumarruin ystäväni puoleen ja silitin hänen päätään. – Ystävä. Oletko sinä vielä siellä? Vastausta ei kuulunut. Yhtäkkiä minulle tuli kylmä ja aloin täristä, minusta tuntui että minun oli päästävä ulos raittiiseen ilmaan. Kompuroin ulko-ovelle, avasin sen ja kävelin rappuset ulos syksyiseen puutarhaan. Otin kellastuvasta omenapuusta kiinni ja oksensin vatsani tyhjäksi sen juurelle. Katsoin talon ovea, joka näytti minusta ammottavalta kidalta, joka johti jonnekin synkkään ja pimeään.

Istuin kosteaan puutarhakeinuun ja yritin saada itseni rauhoittumaan. Olin levoton ja peloissani, kunnes tunsin lempeän tuulenvireen kasvoillani. Käteni lakkasivat tärisemästä ja minä rauhoituin, hymyilinkin hieman. – Hyvästi ystävä, sanoin tuulelle. Istuin keinussa ainakin tunnin ajattelematta mitään. Sitten alkoi sataa, minä kaivoin puhelimen tarkastustani ja soitin hätänumeroon. – Haloo, kuuletteko minua? Soitan ystäväni pihalta, minusta tuntuu, että hän on tehnyt itsemurhan.

Avainsanat: Satu


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini